Arkistossa istuminen on napannut suuren osan musiikin historian tutkijan arjestani viimeisten parin kuukauden aikana. Mutta mitä tutkijan arkistoarki on?
Alkuun täytyy tuottaa lukijalle pettymys: Arkistoarki on suurimmaksi osaksi puuduttavaa puurtamista. Toisaalta se on kuitenkin myös kiehtovaa ja tarjoaa luonnollisesti etsimisintoiselle tutkijalle hykerryttävän tilaisuuden mahdollisiin kiinnostaviin löytöihin. Mutta löytyykö arkistosta salaisuuksia?
Mielikuvat arkistoja kaivelevasta tutkijasta ja salaisuuksien löytämisestä mietityttivät minua, kun katselin viikonloppuna Sukuni salat -ohjelmaa. Tunnetut suomalaiset henkilöt lähtevät ohjelmassa selvittämään omia sukujuuriaan, ja julkkikset kuljetetaan usein melko kauaskin historiaan ns. esi-isien ja -äitien aikaan.
Mieleeni jäi Michael Monroen liikutus, kun hän sai nähdäkseen sukulinjaansa isänäidin kautta kuuluneen 1700-luvulla eläneen turkulaisvaikuttaja Jakob Gadolinin alkuperäisenä säilyneen väitöskirjan. Esi-isän kirja esitettiin viihdeformaatin tyyliin mukaisesti ”salaisuutena”. Sinänsä kyseessä ei ollut salaisuus, sillä Gadolinin opinnäyte on luetteloitu Finna-tietokantaan, ja sitä pääsee tutkimaan myös digitoituna. Kyseessä ei myöskään ole edes suljetussa arkistossa sijaitseva materiaali. Monroelle kirja oli toki aiemmin tuntematon, salaisuus.
Oli miten oli, jaan vahvasti viihdesarjassa ylikorostetun tunteen vanhojen kirjojen kiehtovuudesta. Tässä kohdassa täytyy myös tunnustaa, että eräs sinänsä irrelevantti seikka, nimittäin vanhojen kirjojen tuoksu, on historian tutkimisessa mielestäni yksi parhaista asioista.
Omasta väitöskirjasta tulee aikanaan lähinnä sähköinen tiedosto, joten jälkeläiseni eivät tule kokemaan samanlaista vanhojen kirjojen lumoa, kuin Monroe esi-isänsä kirjaa selatessaan. Olisin mielelläni Sukuni salat -ohjelmassa se tutkija, joka pääse kaivelemaan arkistoja ja etsimään tietoja historiallisista henkilöistä. Arkistoarkea kokeneena tiedän kuitenkin, että nopeiden tulosten ja salaisuuksien etsimisellä ei arkistossa pitkälle pötkitä.
Omalle tutkimukselle keskeisien arkistomateriaalien äärelle pääseminen vaatii usein paljon istumalihaksia ja kärsivällisyyttä. Digitaalisuus on kuitenkin auttanut arkistotutkijaa paljon. Nykyään pääsen esimerkiksi lehdistömateriaaleihin käsiksi melko hyvin myös kotisohvalta, ja materiaalista voi myös tehdä hakuja, mikä on huikea parannus. Graduajan lehtien mikrofilmiselailua en jää todellakaan kaipaamaan.
Iso osa tutkimukseni arkistomateriaalista on kuitenkin henkilökohtaisiin arkistokokoelmiin sijoitettua, esimerkiksi kirjeenvaihtoa, jota ei ole digitoitu. Minulla on ollut arkistotyössä muutaman vuoden tauko, jonka aikana olin autuaasti unohtanut, miten kauan vanhojen käsialojen tulkitseminen ja lukeminen vie aikaa. Ja miten monesta eri kokoelmasta joudunkaan kaivamaan kirjeenvaihtoa ja vastakirjeitä (henkilökohtaisissa arkistoissa on siis arkistoitu aina henkilön saamat kirjeet). Sekä kokemaan vesiperän, kun etsimiäni kirjeitä ei olekaan.
Kokemus eräältä arkistopäivältä: Jotakin kymmenettä kiemuraisella 1920-luvun kaunokirjoituksella kirjoitettua tutkimuskohteeni ja hänen puolisonsa välistä kuulumiskirjettä lukiessani hiipii arkistoepätoivo hiljaa mieleen.
Eihän tässä ole mitään järkeä. Jumitan yhden lauseen kanssa pahimmillaan useamman tunnin ja artikkelinkin pitäisi pian valmistua. Löydänkö täältä ikinä mitään tärkeää?
Syvä huokaus. Muistutan mieleeni kiitollisuuden siitä, että minulle on sentään opetettu kaunokirjoitusta koulussa. Omat lapseni eivät sitä tule oppimaan. Googlaan vanhojen käsialojen tulkinnan kursseja. Ensi viikolla laitan testiin verkosta löytyvän Transkribus-sovelluksen. Kyllä tämä tästä.
Tulevien arkistoepätoivohetkien varalle talletan myös mielikuvan Michael Monroen innostuksesta esi-isänsä väitöskirjalöydöksen äärellä. Arkistojen kaivelulla on merkitystä, ja joillekin sieltä saattaa paljastua myös niitä salaisuuksia ja aiemmin tuntemattomien sukulaisten merkkiteoksia.
Tutkijana jätän kuitenkin salaisuudet ja paljastukset mieluummin viihdeohjelmien käsikirjoitusmateriaaliksi. Ilo ja mielekkyys omaan arkistoarkeeni löytyy pienistä asioista; omaan tutkimukseen juuri nappiin istuvista kommenteista kirjeissä tai johtolangoista, jotka johtavat eteenpäin (mahdollisesti uusien arkistojen luo). Ja saan toki nauttia vanhojen kirjojen ja papereiden tuoksusta, siihen en kyllästy koskaan.
Kuva: Stefan Steinbauer, Unsplash
Tutkijapäiväkirjat 
Vaikka todellisuus on varmastikin usein juuri tuota puurtamista ja epätoivoisia hetkiä niin arkistossa nyhjäävässä tutkijassa on kyllä jotain kiehtovaa. Minkä kaiken ihmeellisen äärellä saatkaan työskennellä! Mutta hyvä kuulla, että tutkijana löydät arjessa niitä pieniä iloja ja mielekkyyden hetkiä arkiston uumenista. Juuri nehän saa jatkamaan työtä. Ja mitä enemmän sinä tutkit ja löydät, sen enemmän me maalikot saamme nauttia työsi saavutuksista erilaisten historiallisten tarinoiden ja näkökulmien kautta. Viimeistään silloin, kun joku paketoi ne viihdeohjelmassa somaan pakettiin.
Ja tuosta vanhojen kirjojen tuoksusta voi kyllä arkistotutkijalle olla vähän kateellinen, mikä työsuhde-etu!
TykkääLiked by 1 henkilö