Kaksi vuotta sitten pandemia siirsi suomalaiset etätöihin. Kaikki eivät ole palanneet työpaikalleen vieläkään, ja monet työskentelevät aiempaa suuremman osan ajasta etänä. Tiettävästi moni on pitänyt muutoksesta kovasti, toisille etätyöaika on ollut karmeaa. Onpa sen epäilty aiheuttaneen ADHD-epidemiankin.
Olin tehnyt väitöskirjatutkimustani työhuoneeltani käsin vajaat pari vuotta etätyösuosituksen astuessa voimaan, ja sen jälkeen olen työskennellyt pääasiassa kotona. Olen moneen otteeseen miettinyt sitä, miten vähän poikkeusaika ja etätyöt oikeastaan arkeani muuttivat. Tätä voi tietysti hyvällä syyllä pitää merkkinä etuoikeutetusta asemasta. Oman tutkimukseni kannalta ei ole mitään perustavanlaatuista väliä sillä, tehdäänkö sitä työhuoneella, kotona, vai jossain muualla. Palaverit hoituvat vallan kelvollisesti Zoomissa. Asunnossani on hyvin tilaa erilliselle työpöydälle, enkä joudu neuvottelemaan sen käytöstä kenenkään muun kanssa.
Ennen kaikkea: oma yhteiskuntatieteilijän arkeni on loppujen lopuksi melko samanlaista yksinäistä pakertamista riippumatta siitä, olenko kotona vai työhuoneellani. Samalla laitoksella tai edes samassa huoneessa työskentelevät ihmiset eivät automaattisesti muodosta työyhteisöä, jos yhdistäviä tekijöitä ei ole riittävästi. Tutkijanurani aikana olen jakanut työhuoneen jo aika monen sellaisen ihmisen kanssa, jonka tutkimusalaa ymmärrän korkeintaan hyvin hatarasti. Aitoja ihmiskohtaamisia yliopistolla ei välttämättä synny lähityössäkään.
Suosin toki joka tapauksessa lähityötä, vaikka vanha rutiini joka-aamuisesta työhuoneelle lähtemisestä onkin yllättävän vaikea rakentaa uudestaan. Olen tehokkaampi tehdessäni hommiani työhuoneella. Hyödyn pelosta, että joku saattaa kurkkia olkani yli ja nähdä että teen jotain aivan muuta kuin mitä pitäisi. Mahdollisuus pitää työt fyysisesti erillään muusta elämästä tuntuu henkisesti terveelliseltä, ja järkevästä ateriarytmistäkin on helpompi pitää kiinni kun kampuksen lounasravintolat ovat lähettyvillä. Ilman pandemiaa ja sen mukanaan tuomia poikkeusoloja olisin varmasti käynyt enemmän kahvihuonekeskusteluja, tutustunut ihmisiin konferensseissa, ja käynyt lounaalla kollegoiden kanssa. Silti ero toteutuneeseen todellisuuteen ei tunnu järisyttävältä. Olisin joka tapauksessa viettänyt paljon aikaa tuijottaen omaa ruutuani ja kuunnellen näppäimistöjen naputusta.
Ilmeisesti opiskelijoita jakaa samaan tapaan kysymys etä- ja lähiopetuksesta. Osalle etäopetus toimii, osalle ei. Opetuksen osalta olen pohtinut sitä, mikä oikeastaan on yliopiston rooli, niin fyysisenä paikkana kuin lopulta instituutionakin, jos lähiopetus voidaan helposti korvata luentojen katsomisella kotisohvalta. Etäluennoista on lyhyehkö loikka luentotallenteisiin. Niistä ainakin joillain aloilla on vain vähän matkaa tenttien suorittamiseen amerikkalaisten yliopistojen MOOC-kurssien pohjalta, toisilla aloilla perinteisiin kirjatentteihin. Pitäisikö suomalaisten yliopistojen ehkä keskittyä juuri sellaiseen osaan opetuksesta, joka oikeasti hyötyy läsnäolosta? Eräs ikävä tulkinta lähiopetuksen alhaisesta suosiosta nimittäin on minusta se, että monet opiskelijat eivät tosiasiallisesti kamalan paljon hyödy opiskelusta.
Vähän samaan tapaan voitaneen miettiä yliopiston roolia, fyysisenä paikkana ja lopulta myös instituutiona, tutkimuksen tekemisessä. Mikäli tutkimustyötä voi tehdä melkein yhtä hyvin kotisohvalta, onko yliopisto – ainakin kaltaisilleni yhteiskuntatieteilijöille – kenties ensisijaisesti byrokratian hoitaja? Ennen kaikkea: hukkaako tiede tämän vuoksi jatkuvasti osasen potentiaalistaan? Tukisivatko jotkin muut tavat sijoittaa tutkijat omiin fyysisiin laatikoihinsa sekä sosiaalisiin työyhteisöihinsä paremmin uusien ideoiden syntymistä, jaettua tavoitteellista toimintaa, tunnetta yhteenkuuluvuudesta, sekä henkistä jaksamista? En tiedä, olenko havaintojeni ja tuntemusteni kanssa yksin, vai jakavatko muutkin yliopistolaiset ne. Ajattelen joka tapauksessa, että pandemian jälkeinen paluu kampuksille olisi hyvä hetki pohtia yliopiston merkitystä laajemminkin.
Platonin Akatemiassa vilskettä ja ihmiskohtaamisia näyttää ainakin Rafaelin käsityksen mukaan piisanneen.
Tutkijapäiväkirjat 