Erika Maksniemi
Arkeni on moniulotteista ja on ollut jo monta vuotta. Olen varsinainen sekatyöläinen ja olen työskennellyt useamman vuoden erilaisissa projekteissa ja hankkeissa samanaikaisesti. Kysymykseen “Mitä teet työksesi?” on monesti vaikea vastata lyhyesti, koska teen ja olen tehnyt niin monenlaisia asioita. Yleisellä tasolla voi sanoa, että työskentelen hyvinvoinnin tutkimuksen ja edistämisen parissa. Tarkemmin ottaen tutkin nuorten sosiaalisen median käyttöä, unitottumuksia ja hyvinvointia. Aikuisten hyvinvointia taas edistän liikuttamalla heitä viikoittain ryhmäliikunnan parissa. Vakituisia työnantajia on siis kaksi. Lisäksi oman yrityksen kautta teen konsultointia, koulutusta ja somemarkkinointia (tuo viimeinen on vähän villi kortti, mutta hauska homma, jota tykkään tehdä). Tällaisen monialaisen arjen lomassa on asiantuntijuuteni, tietoni ja taitoni, kehittynyt kuin varkain. Tekemällä ja kokemalla on oppinut paljon ja aina eniten juuri niinä hetkinä, kun hommat on tuntuneet haastavilta tai jopa vähän ahdistavilta.
”Even the hardest puzzles have a solution”
Vuonna 2011 minut valittiin Helsingin yliopistoon perustutkinto-opiskelijaksi luokanopettajan koulutukseen ja pääaineenani oli kasvatuspsykologia. Sinä vuonna minun lisäkseni tälle koulutuslinjalle valittiin yhdeksän muuta opiskelijaa. Olin varma, että minusta tulee luokanopettaja ja olin kiinnostunut erityisesti alkuopetuksesta. Kasvatuspsykologian opinnot suoritimme tiiviinä ryhmätyönä tutkivalla otteella, jossa meillä oli suuri valta ja vastuu määritellä miten opettajuutemme kehittyy opintojemme aikana. Maisteriopintojen aikaan sain yllättäen mahdollisuuden aloittaa tutkimusavustajana eräässä tutkimushankkeessa. Tutkimusavustajana olin näköalapaikalla tarkkailemassa, miten laajaa tutkimushanketta viedään eteenpäin ja minkälaisista palasista kokonaisuus rakentuu. En tiennyt sitä silloin, mutta näin jälkeen päin voin todeta, että matkani tutkijaksi alkoi sinä päivänä, kun aloitin luokanopettajan opinnot syksyllä 2011.
Väitöskirjatutkija minusta tuli, koska gradun jälkeen koin palavaa halua tietää lisää nuorten hyvinvoinnista ja siitä millainen rooli sosiaalisella medialla oli siinä. Ja oli oikeastaan ainoa keino jäädä tutkimushankkeeseen työskentelemään tällä statuksella maisteriksi valmistuttuani. Onnekkaana sain jatko-opintopaikan ja vielä palkallisen tohtorikoulutettavan työsopimuksen sen päälle. Rahoitus väitöskirjaa varten oli siis taattu neljäksi vuodeksi. Akateemisessa maailmassa se on aika pitkä aika. Minulla kävi siis aikamoinen tuuri. Tai sitten se ei ollut tuuria vaan johtui siitä, että olin päässyt tiedeyhteisöön, jossa nuorempia tutkijoita tuettiin ja kannustettiin eteenpäin. Ympäristö oli turvallinen ja mahdollisti oman polun hakemisen keltanokkana. Kokeneempien tutkijoiden ja professorien lisäksi vertaistuki ja yhteistyö toisten väitöskirjatutkijoiden kanssa on vienyt eteenpäin.
Näiden akateemisten vuosien ajan, joka kerta kun minulle on tarjoutunut mahdollisuus lähteä ulkomaille oppimaan uutta tai jokin uusi projekti on ollut tyrkyllä, olen sanonut “Kyllä” ja lähtenyt sitä kohden. Aina olen oppinut jotain uutta. Oma asiantuntijuus ja osaaminen on ollut helpompaa laittaa laajempaan kontekstiin, kun tietää mitä oman työhuoneen ulkopuolella tapahtuu. Koen, että tutkijan arki on jossain määrin eräänlaista sijoittelua. Oma osaaminen, tutkimus sekä sen vaikuttavuus on hyvä osata sijoittaa sille sopivaan kontekstiin, osaksi laajempaa kokonaisuutta. Silloin se oma (aika usein itsestä todella pieneltä tuntuva) tutkimus saa syvemmän merkityksen.
No, en tietenkään aio olla väitöskirjatutkija loputtomiin. Määrätietoisesti ja jatkuvasti suunnistan kohti väitöstilaisuutta ja sen jälkeistä tulevaisuutta. Kuitenkaan se ei lopulta ole se tärkein tavoittelemisen arvoinen asia. Pidemmän tähtäimen tavoitteenani on saada väitöstutkimus valmiiksi, mutta päivittäisellä tasolla tavoitteena on ihan muut asiat. Arjessa tavoittelen syvempää osaamista, uusinta tietoa ja kiinnostavia näkökulmia. Työviikon aikana tavoitteena on myös usein mukavat lounashetket ja hyvä suoritus kiipeilyseinällä. Tavoittelen tehokkaita päiviä, mutta joskus lipsahtaa ja päivä onkin vain internetissä selailua, poukkoilevia ajatuksia, työn välttelyä ja sen myötä itsensä motivoimista työntekoon. Sellaista se arki välillä on.
Asiantuntijuuteni tutkijana on rakentunut useista pitkäjänteisistä prosesseista, päätähuimaavan osaavista ihmistä ja luotettavista ihmissuhteista. Se on myös koostunut viikoista, kun on tuntunut, ettei mikään etene ja päivistä ja hetkistä, kun jokin on isosti kolahtanut paikalleen ja asiat edennyt nopeammin kuin koskaan aiemmin. Kuten tähänkin asti, uskon, että arkeni tutkijana ja asiantuntijana tulee olemaan epävarmuutta siitä, milloin asiat loksahtavat paikalleen. Se tulee koostumaan sinnikkyyttä vaativista projekteista ja osaavista ammattilaisista ympärillä, joilta joka päivä voin oppia uutta. Odotan innolla tulevaisuuden arkea. Kaikkia niitä ahdistavia hetkiä, kun hommat eivät suju ja tuntuu, että kapuloita on rattaissa aivan liian monta. Tai oikeastaan hetkiä haasteiden jälkeen, kun ajatus kirkastuu ja ratkaisu löytyy. Koska aina se lopulta löytyy. Siihen asti täytyy vain sietää ja harjoittaa niitä hieman karmeitakin ja loputtomalta tuntuvia epävarmuuden ja –tietoisuuden tunteita, joita syntyy juuri ennen sitä maagista ratkaisun hetkeä.
KUKA?
Olen väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Työhöni yliopistolla kuuluu myös perustutkinto-opiskelijoiden opettamista. Lisäksi ohjaan ryhmäliikuntatunteja tasapainottaakseni ja palautuakseni tutkijan työstä. Ja koska se on tosi kivaa – väitän, että musiikki ja hikoilu on yksi avain onneen! Muuten vapaa-aika kuluu suurimmaksi osaksi perheen kanssa ihan vaan ulkoillen, leikkien ja arkiaskareiden parissa. Kevään tullen pihan ja puutarhan hoito astuu kuvioihin ja nyt taas jännityksellä odotan, minkä kasvatuksessa onnistun ja minkä en. Kesäkaudella innostun pyörälenkeistä, syksyllä sienestyksestä ja marjastuksesta. Talvella hiihdän.
Kuva: TheDigitalArtist / Pixabay
Tutkijapäiväkirjat 