On kello kahdeksan aamulla vappupäivän aatonaattona. Herään tietäen, että päivästä tulee vaativa. Samaan tapaan kuin suurimmasta osasta päivistäni väitöskirjatutkijana Helsingin yliopistolla.
Lähes neljän väitöskirjantäyteisen vuoden aikana olen oppinut työkulttuuriin, jossa työpäivät venyvät usein pitkiksi. Tätä pidetään yliopistopiireissä tavallisena, mutta jopa tavoittelemisen arvoisena: pitkät työpäivät kertovat omistautumisesta, motivaatiosta ja menestyksestä. Ei ole epätavallista, että sähköpostiin kilahtaa viestejä neljältä aamuyöstä ahkerilta kollegoilta. Vapaa-aikaa jää usein rajallisesti, tai sitä ei oikein tunnuta arvostettavan.
Kello on kaksitoista. Ehdin pitää lounastauon, mutta syömisen lomassa vastailen opiskelijoiden sähköposteihin. Tunnen tyydytystä siitä, että olen työskennellyt aamupäivällä väsymyksestä huolimatta tehokkaasti.
Tieteentekijöiden vuosien 2020 ja 2021 vaihteessa teettämässä kyselyssä nuoret tutkijat kertovat huolestuttavaa tarinaa tutkijan vapaa-ajan määrästä. Työsuhteessa olevista nuorista tutkijoista 39 % ja nuorista apurahatutkijoista 48 % ovat sitä mieltä, että lomaan ja palautumiseen ei ole riittävästi aikaa. Samalla työuupumus on jatkuva ongelma myös yliopiston ulkopuolella.
Kello on neljä iltapäivällä. Teen kuumeisesti data-analyysiä tutkimukseen, josta minun on tarkoitus lähettää abstrakti viimeistään huomenna tieteellistä konferenssia varten. Kuka keksi, että deadline kannattaa asettaa juuri vappuaatoksi?
Aina tilanne tutkijoiden vapaa-ajan suhteen ei kuitenkaan ole niin huono, kuin tästä blogitekstistä voisi päätellä. Onneksi nykyään on yleistynyt ajatus siitä, että jokainen tarvitsee luppoaikaa palautumiseen, eikä loma tee kenestäkään huonoa työntekijää tai tutkijaa. Esimerkiksi blogit kuten Get a Life, PhD levittävät vapaa-ajan tärkeyden ilosanomaa, eikä turhaan; yliopistomaailmassa olisi jo korkea aika arvostaa vapaa-aikaa sen ansaitsemalla tavalla.
Kello on kymmenen illalla. Saan päivän työt viimein purkkiin. Abstrakti on valmis, eikä verkkokirjoittamisen kurssistakaan ole paljoa tehtävää jäljellä. Ehdin tehdä kaiken huomenna vapun vieton lomassa, ja pääsen myös ilokseni nauttimaan – vihdoinkin – tutkijan vapaa-ajasta.
”Arviointilausuntojen perusteella, olen pahoillani, että emme voi julkaista artikkeliasi.” Mahaani vihlaisi, kun luin nämä sanat ja mieleni valtasi häpeän, surun, ahdistuksen ja pettymyksen sekasotkuinen tunnemyräkkä. Ensimmäinen koherentti ajatukseni oli: ”En pysty tähän. Minusta ei ole tutkijaksi. Ehkä minun pitäisi lopettaa”. Olin epäonnistunut ensimmäisen artikkelin lähettämisessä tieteelliseen julkaisuun.
Muutaman kuukauden ajan olin myös jäänyt useaan otteeseen pahasti jumiin toisen työnalla olevan kirjoitukseni kanssa. Lähes joka viikko istuin ahdistuksen syövereissä, kun konferenssi lähestyi ja artikkeli ei edistynyt. Joka viikko uusia ongelmia ilmestyi kuin puun takaa. En ollut varma johtuiko jumi kyvyistäni tutkijana vai itse aiheesta. Mitä enemmän luin ja tiesin aiheesta, sitä enemmän ongelmia ilmeni.
Arki on monella tapaa niin tuttu, mutta samalla myös hyvin tuntematon. Emme usein kiinnitä paljoa huomiota arkeen ja annamme sen valua huomaamatta ohitsemme. Tutkijan arki varsinkin on monelle tuntematon. Tutkijan työstä usein valotetaan vain kohokohdat, kuten tutkimustulosten ja kirjoitusten julkaisu sekä rahoituksen saaminen. Kuitenkin suuri osa tutkijan arjesta on seikkailua tietämättömyyden haastavassa maastossa. Tutkijan arjen haastavammat puolet – kuten epäonnistumiset ja jumiin jäämiset, jotka rakentavat ja mahdollistavat nämä suoritukset – jäävät usein vain hiljaa varjostamaan tutkijan arkea.
Epäonnistuminen ja jumiin jääminen Muumien silmin
Samalla kun painin epäonnistumisien ja jumien kanssa, satuin katsomaan tyttäreni kanssa jakson Muumilaakson tarinoita, jotka perustuvat Tove Janssonin Muumi-kirjoihin sekä Tove ja Lars Janssonin Muumipeikko-sarjakuviin. Jaksossa ”Rannalta löytynyt hylky” Muumipeikko kumppaneineen löytää rannalle ajautuneen laivan. Vaikka olenkin nähnyt jakson moneen kertaan lapsena, monet jakson teemat näyttäytyivät minulle ensimmäistä kertaa. Jaksossa käydään läpi Muumipapan, Niiskun ja Hemulin eksistentiaaliset kriisit luovan työn haasteiden kanssa. Keskityn kuitenkin vain Muumipapan ja Niiskun kriiseihin.
Kuva: Kuvan on ottanut kirjoittaja itse
Jaksossa Niisku kamppailee epäonnistumisen kanssa, kun hänen lentohärvelinsä kulkee vain maalla. Hän tunteiden tuskissa soimaa itseään, ”Olen jästipää! Tomppeli!” ja ”Kuinka minä, joka olen niin järkevä, voin olla niin vähä-älyinen! Minä olen täydellinen surkimus”. Hieman myöhemmin jaksossa näytetään Muumipappa kampailemassa kuuluisan jumin, ”valkoisen paperin kammon” (tai englanniksi ”writer’s block”), kanssa. Muumipappa huokailee, ”Oi, minulla ei ole lainkaan kirjallisia kykyjä. Olen kurja kirjoitustaidoton harrastelija. Parasta lopettaa”.
Vaikka olenkin aina tiedostanut muumien syvällisen ja filosofisen maailman, tämä yllättävä kytkös tutkijan arkeni ja Muumien luomistuskailujen kanssa sai minut näkemään tutkijan arjen haasteet uudessa valossa. Jakso opetti minulle kolme asiaa.
Opetus 1: Epäonnistuminen ja jumiin jääminen ovat osa tutkijan arkea
Niiskun epäonnistuminen ja Muumipapan luovuuden jumi näyttivät lapselle, mutta tärkeästi myös ohjelmaa katsovalle tutkijavanhemmalle, kuinka epäonnistuminen ja jumiin jääminen ovat osa luovaa prosessia, jota myös tutkimus on. Kummatkin ovat siis tärkeä osa tutkijan arkea. Kun tekee tutkimusta uudesta aiheesta tai uudesta näkökulmasta, on tutkijan tie raivaamaton ja tuntematon. Siksi tutkija usein kompastelee tiellä oleviin esteisiin (epäonnistumiset) ja ei aina tiedä mihin suuntaan kannattaisi kulkea (jumit). Epäonnistumiset ja jumit ovat siis usein merkki siitä, että tutkija on uuden, haastavan ja toivottavasti myös tärkeän aiheen äärellä.
Valitettavasti koen, että akateemisessa maailmassa – ja myös yhteiskunnassa laajemminkin – on hyvin vähän tilaa jumiin jäämisille ja epäonnistumisille. Kuten professori Karl-Erik Michelsen Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta mainitsee: ”Tiede tutkii ilmiöitä, joista ei voida olla varmoja tai joita ei tiedetä. Suurimman osan tutkimuksesta pitäisi epäonnistua, mutta reaalimaailma ei sitä salli. Yhdenkään nobelistin CV:ssä ei lue epäonnistumisia, eikä tutkijan kannata hakea vakanssia, jos urapolulla niitä on. Rahoittajat eivät rahoita epäonnistujia”. Useasti tutkimusrahoituksen hakuvaiheessa pitää paradoksaalisesti tietää jo tutkimuksen lopputulos, joka saattaa kaventaa ja tyrehdyttää tutkimuksen luovuutta.
Kun epäonnistumiset ja jumit ymmärretään ja hyväksytään osaksi tutkijan arkea, ne eivät tunnu enää niin pelottavilta ja lamaannuttavilta. Olen itse yrittänyt ajatella niitä tärkeinä muistutuksina siitä, että teen tärkeää ja haastavaa työtä. Pyrin suhtautumaan niihin avoimesti, sillä ne saattavat johdattaa tutkimustani uusiin paljon mielenkiintoisempiin suuntiin. Epäonnistumiset ja jumit kannattaa siis ottaa avoimin mielin vastaan (joka on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty).
Opetus 2: Vapaa-aika ja arjesta irtautumisen tärkeys
Muumit opettavat tutkijalle myös kuinka tärkeää on välillä irtautua arjesta. Esimerkiksi Muumipappa kehottaa Niiskua irtautumaan keksijän arjestaan, kun hän tokaisee, ”Tule Niisku! Seikkailua sinä juuri tarvitset piristyäksesi”. Niisku ottaa Muumipapan ehdotuksen vastaan ja todella päästää irti arjestaan ja pureutuu rannalta löytyneen hylyn korjaustöihin (joissa hän myös hyödyntää keksijän taitojaan, mutta uusin tavoin). Jakson lopussa Niisku huomaa, että on saanut uuden idean lentohärveliinsä ja uutta innostusta puhkuen huudahtaa: ”Nyt saan sen toimimaan!”. (Huomionomaista kuitenkin on se, että Niiskulla menee tästä vielä kauan ennen kuin hän todella onnistuu saamaan lentohärvelinsä lentämään.)
Arjesta irtautumisen tärkeys esimerkiksi taukojen muodossa on myös huomattu tutkimuksissa. Esimerkiksi professori Juha Hakala kehottaa lisäämään arkeen taukoja. Hänen mukaansa luovuus vaatii taukoja ja erityisesti erimittaisia taukoja. Välillä on myös tärkeää olla tekemättä yhtään mitään. Lepo on siis tuotteliasta. Tutkijan arkeen tulisi kuulua siis myös tauot ja ajoittaiset arjesta irtautumiset.
Opetus 3: Vertaistuen merkitys
Jaksossa samaistuin Niiskun ja Muumipapan ahdinkoon. Huokailin yhdessä lannistuneena Niiskun ja Muumipapan kanssa, kun he joivat terassilla teetä ja avautuivat toisilleen vaikeista tunteistaan.
Jakson ehkä tärkein opetus onkin, ettei epäonnistumisia ja jumeja tulisi kokea ja käsitellä yksin, vaan on tärkeää hakea vertaistukea tutkijayhteisöstä, kollegoista, ja/tai läheisistään. Yhdessä koettu ja jaettu ahdistus ei tunnu enää yhtä pahalta ja hallitsevalta.
Kuva: Kuvan on ottanut kirjoittaja itse
Kutenkin käytännössä vertaistukea voi olla vaikea löytää ja saada tutkijayhteisöissä. Tämä on sääli, sillä juuri nämä yhteisöt ovat varmemmin kokeneet samoja vastoinkäymisiä ja voivat todella ymmärtää tutkijan arkeen liittyvät haasteet. Esimerkiksi monelle väitöskirjatutkijalle voi olla vaikea tunnustaa omalle ohjaajalle ja professoreille tai toisille väitöskirjatutkijoille, että on epäonnistunut. Epäonnistuminen kun nähdään usein kapeasti negatiivisena asiana, jota tulisi välttää.
Epäonnistumisen negatiivinen mielikuva voi johtaa epäonnistumisen pelkoon, joka voi edelleen johtaa epävarmuuteen, vaikuttaen tutkimuksen laatuun. Esimerkiksi apulaisprofessori Eija Pirinen Helsingin Yliopistosta on kirjoittanut epäonnistumisen pelosta ja sen negatiivista vaikutuksista tutkijan työhön. Pirinen huomauttaa, että ”Pelko lamauttaa meidän lihaksemme eli aivomme ja heikentää luovuutta sekä päättelykykyä”.
Varsinkin kokeneemmilta tutkijoilta saatu vertaistuki on hyvin arvokasta, sillä he usein tietävät, että epäonnistumisien ja jumien yli on mahdollista päästä. Juodessaan teetä Muumipapan kanssa, Niisku epäilee koko uraansa keksijänä, mutta vanhempi ja kokeneempi Muumipappa on vain jättämässä muistelmiaan lepäämään. Vapaampi ja avoimempi tutkimusympäristö, jossa olisi tilaa ilmaista ja jakaa omia tunteitaan, keventäisi tutkijan arjen tuomien haasteiden painavaa taakkaa.
Muumien tapaan arjen haasteet seikkailuina
Muumien opetus tutkijayhteisölle ja yhteiskunnalle on, että arki ja niiden tuomat haasteet – kuten epäonnistumiset ja jumit – tulisi tulkita avaramielisemmin. Tove Janssonin käsittelyssä nämä arkipäiväiset, mutta haasteelliset käsitteet nähdään avoimin mielin osana elämää.
Epäonnistumista ei tulisi nähdä kapeasti negatiivisena asiana, vaan avarakatseisemmin menestymisen mahdollistajana. Tutkimukseen liittyvät jumit tulisi nähdä avoimemmin tärkeinä taukojen mahdollisuuksina, jotka voivat viedä tutkimusta uusiin jännittäviin suuntiin. Ehkä meidän tulisi ymmärtää myös arki laajemmin Muumien silmin niin, että siihen kuuluvat myös seikkailut ja leikkisyys. Näin kiireisen tutkijan olisi helpompi suhtautua avoimemmin arjen haasteisiin seikkailuina. Kenties vain silloin on mahdollista löytää se luovuuden hylky, joka rannalla odottaa etsijäänsä ja purjehtijaa uusien löytöjen saarelle.
Kaksi vuotta sitten pandemia siirsi suomalaiset etätöihin. Kaikki eivät ole palanneet työpaikalleen vieläkään, ja monet työskentelevät aiempaa suuremman osan ajasta etänä. Tiettävästi moni on pitänyt muutoksesta kovasti, toisille etätyöaika on ollut karmeaa. Onpa sen epäilty aiheuttaneen ADHD-epidemiankin.
Olin tehnyt väitöskirjatutkimustani työhuoneeltani käsin vajaat pari vuotta etätyösuosituksen astuessa voimaan, ja sen jälkeen olen työskennellyt pääasiassa kotona. Olen moneen otteeseen miettinyt sitä, miten vähän poikkeusaika ja etätyöt oikeastaan arkeani muuttivat.Tätä voi tietysti hyvällä syyllä pitää merkkinä etuoikeutetusta asemasta. Oman tutkimukseni kannalta ei ole mitään perustavanlaatuista väliä sillä, tehdäänkö sitä työhuoneella, kotona, vai jossain muualla. Palaverit hoituvat vallan kelvollisesti Zoomissa. Asunnossani on hyvin tilaa erilliselle työpöydälle, enkä joudu neuvottelemaan sen käytöstä kenenkään muun kanssa.
Ennen kaikkea: oma yhteiskuntatieteilijän arkeni on loppujen lopuksi melko samanlaista yksinäistä pakertamista riippumatta siitä, olenko kotona vai työhuoneellani. Samalla laitoksella tai edes samassa huoneessa työskentelevät ihmiset eivät automaattisesti muodosta työyhteisöä, jos yhdistäviä tekijöitä ei ole riittävästi. Tutkijanurani aikana olen jakanut työhuoneen jo aika monen sellaisen ihmisen kanssa, jonka tutkimusalaa ymmärrän korkeintaan hyvin hatarasti. Aitoja ihmiskohtaamisia yliopistolla ei välttämättä synny lähityössäkään.
Suosin toki joka tapauksessa lähityötä, vaikka vanha rutiini joka-aamuisesta työhuoneelle lähtemisestä onkin yllättävän vaikea rakentaa uudestaan. Olen tehokkaampi tehdessäni hommiani työhuoneella. Hyödyn pelosta, että joku saattaa kurkkia olkani yli ja nähdä että teen jotain aivan muuta kuin mitä pitäisi. Mahdollisuus pitää työt fyysisesti erillään muusta elämästä tuntuu henkisesti terveelliseltä, ja järkevästä ateriarytmistäkin on helpompi pitää kiinni kun kampuksen lounasravintolat ovat lähettyvillä. Ilman pandemiaa ja sen mukanaan tuomia poikkeusoloja olisin varmasti käynyt enemmän kahvihuonekeskusteluja, tutustunut ihmisiin konferensseissa, ja käynyt lounaalla kollegoiden kanssa. Silti ero toteutuneeseen todellisuuteen ei tunnu järisyttävältä. Olisin joka tapauksessa viettänyt paljon aikaa tuijottaen omaa ruutuani ja kuunnellen näppäimistöjen naputusta.
Ilmeisesti opiskelijoita jakaa samaan tapaan kysymys etä- ja lähiopetuksesta. Osalle etäopetus toimii, osalle ei. Opetuksen osalta olen pohtinut sitä, mikä oikeastaan on yliopiston rooli, niin fyysisenä paikkana kuin lopulta instituutionakin, jos lähiopetus voidaan helposti korvata luentojen katsomisella kotisohvalta. Etäluennoista on lyhyehkö loikka luentotallenteisiin. Niistä ainakin joillain aloilla on vain vähän matkaa tenttien suorittamiseen amerikkalaisten yliopistojen MOOC-kurssien pohjalta, toisilla aloilla perinteisiin kirjatentteihin. Pitäisikö suomalaisten yliopistojen ehkä keskittyä juuri sellaiseen osaan opetuksesta, joka oikeasti hyötyy läsnäolosta? Eräs ikävä tulkinta lähiopetuksen alhaisesta suosiosta nimittäin on minusta se, että monet opiskelijat eivät tosiasiallisesti kamalan paljon hyödy opiskelusta.
Vähän samaan tapaan voitaneen miettiä yliopiston roolia, fyysisenä paikkana ja lopulta myös instituutiona, tutkimuksen tekemisessä. Mikäli tutkimustyötä voi tehdä melkein yhtä hyvin kotisohvalta, onko yliopisto – ainakin kaltaisilleni yhteiskuntatieteilijöille – kenties ensisijaisesti byrokratian hoitaja? Ennen kaikkea: hukkaako tiede tämän vuoksi jatkuvasti osasen potentiaalistaan? Tukisivatko jotkin muut tavat sijoittaa tutkijat omiin fyysisiin laatikoihinsa sekä sosiaalisiin työyhteisöihinsä paremmin uusien ideoiden syntymistä, jaettua tavoitteellista toimintaa, tunnetta yhteenkuuluvuudesta, sekä henkistä jaksamista? En tiedä, olenko havaintojeni ja tuntemusteni kanssa yksin, vai jakavatko muutkin yliopistolaiset ne. Ajattelen joka tapauksessa, että pandemian jälkeinen paluu kampuksille olisi hyvä hetki pohtia yliopiston merkitystä laajemminkin.
Platonin Akatemiassa vilskettä ja ihmiskohtaamisia näyttää ainakin Rafaelin käsityksen mukaan piisanneen.
Kun aloittelin väitöskirjaprojektiani, pohdin pitkään kannattaisiko minun hakea rahoitusta ja ryhtyä täyspäiväiseksi väitöskirjatutkijaksi, vai tekisinkö sen oman työn ohessa. Tarjolla olevan rahoituksen vaatimattomuudesta ja epävarmuudesta johtuen päätin valita palkkatöiden ja väitöskirjaprojektin yhdistämisen. Tämän seurauksen väitöskirjan kirjoittaminen on aikamoista palapelin kokoamista. Varsinkin kun on myös pieniä lapsia. Palkkatyöt, perhe ja väitöskirja kuulostaa varmasti sellaiselta yhdistelmältä, josta riittäisi puhuttavaa ja kirjoitettavaa. Käyn tässä seuraavaksi läpi joitain omia huomioitani.
Tuntuu siltä, että monet Yliopiston palkkalistoilla olevat väitöskirjatutkijat ovat jatkuvasti kirjoittamassa uusia rahoitushakemuksia ja miettimässä mistä tuleva rahoitus saadaan. Palkkatyön ohessa tehtävän väitöskirjan tapauksessa projektin rahoituskysymykset ovat selkeitä. Palkka tulee tilille joka kuukausi. Toki tällaisessa tapauksessa aikaa väitöskirjaprojektiin on vähemmän. Jos suurin osa päivästä menee palkkatöissä ja perheen parissa, ei väitöskirjan edistämiseen jää montaa tuntia päivässä. Iltatyöt ja viikonlopputyöt tulevat tässä tavassa tutuksi ja kokemuksesta tiedän, että yöunista ei voi kauheasti nipistää. Kalenteriaikaa väitöskirjan loppuunsaattamisessa menee varmasti enemmän verrattuna täyspäiväiseen väitöskirjatutkijan asemaan.
Ajankäytön kannalta, ajattelen että kun on vain muutamia tunteja päivässä aikaa käyttää väitöskirjaan, se ikään kuin tiivistää sen ajan tehokkaaksi. Jos et kirjoita nyt, niin sitten siihen ei ole aikaa tänään ollenkaan. Ei voi lykätä tehtäviä myöhemmäksi sillä verukkeella että ”teen sitten myöhemmin tänään”. Väitöskirjan aiheen valinta myös vaikuttaa. Voi olla, että esimerkiksi haastatteluihin tai kenttätutkimukseen perustuvaa tutkimusta ei niin vain edistetäkään illalla oman koneen ääressä. Toisaalta esimerkiksi tekstianalyysi voi olla sellainen lähestymistapa, jota voi helposti tehdä ajasta ja paikasta riippumatta.
Suhteellisesta ajanpuutteesta seuraa, että projektissa on keskityttävä olennaiseen. Pitää miettiä, että mitkä ovat oikeasti niitä tehtäviä, jotka vievät väitöskirjaprojektia eteenpäin. Tämä karsii valitettavasti myös paljon hyödyllistä pois palkkatyön ohella tehtävän väitöskirjan tekijältä. Varsinkin etätyöaikana koko väitöskirjaprojekti voi typistyä oman koneen ääressä istumiseksi, jossa ei synny yhteyttä erityisemmin muihin paikallisiin alan tutkijoihin ja tiedeyhteisöön.
Olen itse jo väitöskirjaprojektin loppusuoralla. Sekä palkkatöiden ohella tapahtuvassa väitöskirjan laatimisessa että täysipäiväisessä väitöskirjatutkijan roolissa on molemmissa sekä hyviä että huonoja puolia. Jos nyt pitäisi valita uudestaan, niin ehkä valitsisin rahoituksen hakemisen ja täyspäiväisen väitöskirjatutkijan aseman.
Tutkijapäiväkirjat 