Paras puoli yliopiston palkkalistoilla olevan väitöskirjatutkijan arjessa on ehdottomasti kirjoitusviikko. Siis sellainen viikko, jonka jokaisen päivän kalenterimerkinnässä lukee “kirjoitusviikko”. Ja joka blokkaa koko päivän, jolloin kokouksille tai muille sitä-mielenkiintoisinta-työtä häiritseville asioille ei oikeasti jää aikaa.
Joskus kalenterissani voi toki lukea myös “analyysiviikko”, jos työ artikkelin parissa on siinä vaiheessa ja haluan täsmentää, mihin kirjoitusviikko oikeasti kuluu. Mutta yleensä tuo yläkäsite riittää kertomaan minulle itselleni, mihin aion sen viikon työajan käyttää.
Vaikka olen jo kolmatta vuotta väitöskirjatutkijana, niin voin ihan rehellisesti myöntää, että ensimmäiset puolitoista vuotta en ymmärtänyt omaa valtaani kalenterini suhteen samalla tavalla kuin nyt näen tilanteen. Pitkä työtaustani yksityissektorilta lienee vaikuttanut asiaan. Aluksi varasinkin kirjoittamiselle lähinnä loppuviikot, yleensä perjantait ja joskus hyvässä tapauksessa myös torstait. Ja joista oli sitten helppo luistaa, jos tuli vaikkapa jotain kiireellistä asiaa tutkimushankkeeseen liittyen.
Yksi ohjaajistani sitten jossain vaiheessa totesi, että “varaa kirjoittamiselle vähintään viikko tai kaksi kerrallaan, niin pystyt kunnolla keskittymään artikkelin edistämiseen”. Mikä paras neuvo ikinä! Ja miten ihanan vapauttavalta tuntuu, kun voi todeta, että “ei, en pysty osallistumaan tuohon tai tähän palaveriin, koska kirjoitusviikko” ja se hyväksytään syyksi ilman mitään ihmettelyjä.
Tosin olen huomannut, että todellisuudessa se pahin ja katalin rosvo kalenterini suhteen olen minä itse. Teen myönnytyksiä sinne ja tänne ja yritän uskotella itselleni, että olen niin tehokas, että kyllä saan tämän ja tuon tehtyä vähemmässäkin ajassa. En saa. Turha edes kuvitella. Ei siis pitäisi sortua tällaisiin myönnytyksiin. Ehkä parantamisen paikka ensi vuodelle: kirjoitusviikoista on pidettävä kiinni.
Kuva: Bonzo, Openclipart, CC0
Tutkijapäiväkirjat 