”Arviointilausuntojen perusteella, olen pahoillani, että emme voi julkaista artikkeliasi.” Mahaani vihlaisi, kun luin nämä sanat ja mieleni valtasi häpeän, surun, ahdistuksen ja pettymyksen sekasotkuinen tunnemyräkkä. Ensimmäinen koherentti ajatukseni oli: ”En pysty tähän. Minusta ei ole tutkijaksi. Ehkä minun pitäisi lopettaa”. Olin epäonnistunut ensimmäisen artikkelin lähettämisessä tieteelliseen julkaisuun.
Muutaman kuukauden ajan olin myös jäänyt useaan otteeseen pahasti jumiin toisen työnalla olevan kirjoitukseni kanssa. Lähes joka viikko istuin ahdistuksen syövereissä, kun konferenssi lähestyi ja artikkeli ei edistynyt. Joka viikko uusia ongelmia ilmestyi kuin puun takaa. En ollut varma johtuiko jumi kyvyistäni tutkijana vai itse aiheesta. Mitä enemmän luin ja tiesin aiheesta, sitä enemmän ongelmia ilmeni.
Arki on monella tapaa niin tuttu, mutta samalla myös hyvin tuntematon. Emme usein kiinnitä paljoa huomiota arkeen ja annamme sen valua huomaamatta ohitsemme. Tutkijan arki varsinkin on monelle tuntematon. Tutkijan työstä usein valotetaan vain kohokohdat, kuten tutkimustulosten ja kirjoitusten julkaisu sekä rahoituksen saaminen. Kuitenkin suuri osa tutkijan arjesta on seikkailua tietämättömyyden haastavassa maastossa. Tutkijan arjen haastavammat puolet – kuten epäonnistumiset ja jumiin jäämiset, jotka rakentavat ja mahdollistavat nämä suoritukset – jäävät usein vain hiljaa varjostamaan tutkijan arkea.
Epäonnistuminen ja jumiin jääminen Muumien silmin
Samalla kun painin epäonnistumisien ja jumien kanssa, satuin katsomaan tyttäreni kanssa jakson Muumilaakson tarinoita, jotka perustuvat Tove Janssonin Muumi-kirjoihin sekä Tove ja Lars Janssonin Muumipeikko-sarjakuviin. Jaksossa ”Rannalta löytynyt hylky” Muumipeikko kumppaneineen löytää rannalle ajautuneen laivan. Vaikka olenkin nähnyt jakson moneen kertaan lapsena, monet jakson teemat näyttäytyivät minulle ensimmäistä kertaa. Jaksossa käydään läpi Muumipapan, Niiskun ja Hemulin eksistentiaaliset kriisit luovan työn haasteiden kanssa. Keskityn kuitenkin vain Muumipapan ja Niiskun kriiseihin.
Jaksossa Niisku kamppailee epäonnistumisen kanssa, kun hänen lentohärvelinsä kulkee vain maalla. Hän tunteiden tuskissa soimaa itseään, ”Olen jästipää! Tomppeli!” ja ”Kuinka minä, joka olen niin järkevä, voin olla niin vähä-älyinen! Minä olen täydellinen surkimus”. Hieman myöhemmin jaksossa näytetään Muumipappa kampailemassa kuuluisan jumin, ”valkoisen paperin kammon” (tai englanniksi ”writer’s block”), kanssa. Muumipappa huokailee, ”Oi, minulla ei ole lainkaan kirjallisia kykyjä. Olen kurja kirjoitustaidoton harrastelija. Parasta lopettaa”.
Vaikka olenkin aina tiedostanut muumien syvällisen ja filosofisen maailman, tämä yllättävä kytkös tutkijan arkeni ja Muumien luomistuskailujen kanssa sai minut näkemään tutkijan arjen haasteet uudessa valossa. Jakso opetti minulle kolme asiaa.
Opetus 1: Epäonnistuminen ja jumiin jääminen ovat osa tutkijan arkea
Niiskun epäonnistuminen ja Muumipapan luovuuden jumi näyttivät lapselle, mutta tärkeästi myös ohjelmaa katsovalle tutkijavanhemmalle, kuinka epäonnistuminen ja jumiin jääminen ovat osa luovaa prosessia, jota myös tutkimus on. Kummatkin ovat siis tärkeä osa tutkijan arkea. Kun tekee tutkimusta uudesta aiheesta tai uudesta näkökulmasta, on tutkijan tie raivaamaton ja tuntematon. Siksi tutkija usein kompastelee tiellä oleviin esteisiin (epäonnistumiset) ja ei aina tiedä mihin suuntaan kannattaisi kulkea (jumit). Epäonnistumiset ja jumit ovat siis usein merkki siitä, että tutkija on uuden, haastavan ja toivottavasti myös tärkeän aiheen äärellä.
Valitettavasti koen, että akateemisessa maailmassa – ja myös yhteiskunnassa laajemminkin – on hyvin vähän tilaa jumiin jäämisille ja epäonnistumisille. Kuten professori Karl-Erik Michelsen Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta mainitsee: ”Tiede tutkii ilmiöitä, joista ei voida olla varmoja tai joita ei tiedetä. Suurimman osan tutkimuksesta pitäisi epäonnistua, mutta reaalimaailma ei sitä salli. Yhdenkään nobelistin CV:ssä ei lue epäonnistumisia, eikä tutkijan kannata hakea vakanssia, jos urapolulla niitä on. Rahoittajat eivät rahoita epäonnistujia”. Useasti tutkimusrahoituksen hakuvaiheessa pitää paradoksaalisesti tietää jo tutkimuksen lopputulos, joka saattaa kaventaa ja tyrehdyttää tutkimuksen luovuutta.
Kun epäonnistumiset ja jumit ymmärretään ja hyväksytään osaksi tutkijan arkea, ne eivät tunnu enää niin pelottavilta ja lamaannuttavilta. Olen itse yrittänyt ajatella niitä tärkeinä muistutuksina siitä, että teen tärkeää ja haastavaa työtä. Pyrin suhtautumaan niihin avoimesti, sillä ne saattavat johdattaa tutkimustani uusiin paljon mielenkiintoisempiin suuntiin. Epäonnistumiset ja jumit kannattaa siis ottaa avoimin mielin vastaan (joka on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty).
Opetus 2: Vapaa-aika ja arjesta irtautumisen tärkeys
Muumit opettavat tutkijalle myös kuinka tärkeää on välillä irtautua arjesta. Esimerkiksi Muumipappa kehottaa Niiskua irtautumaan keksijän arjestaan, kun hän tokaisee, ”Tule Niisku! Seikkailua sinä juuri tarvitset piristyäksesi”. Niisku ottaa Muumipapan ehdotuksen vastaan ja todella päästää irti arjestaan ja pureutuu rannalta löytyneen hylyn korjaustöihin (joissa hän myös hyödyntää keksijän taitojaan, mutta uusin tavoin). Jakson lopussa Niisku huomaa, että on saanut uuden idean lentohärveliinsä ja uutta innostusta puhkuen huudahtaa: ”Nyt saan sen toimimaan!”. (Huomionomaista kuitenkin on se, että Niiskulla menee tästä vielä kauan ennen kuin hän todella onnistuu saamaan lentohärvelinsä lentämään.)
Arjesta irtautumisen tärkeys esimerkiksi taukojen muodossa on myös huomattu tutkimuksissa. Esimerkiksi professori Juha Hakala kehottaa lisäämään arkeen taukoja. Hänen mukaansa luovuus vaatii taukoja ja erityisesti erimittaisia taukoja. Välillä on myös tärkeää olla tekemättä yhtään mitään. Lepo on siis tuotteliasta. Tutkijan arkeen tulisi kuulua siis myös tauot ja ajoittaiset arjesta irtautumiset.
Opetus 3: Vertaistuen merkitys
Jaksossa samaistuin Niiskun ja Muumipapan ahdinkoon. Huokailin yhdessä lannistuneena Niiskun ja Muumipapan kanssa, kun he joivat terassilla teetä ja avautuivat toisilleen vaikeista tunteistaan.
Jakson ehkä tärkein opetus onkin, ettei epäonnistumisia ja jumeja tulisi kokea ja käsitellä yksin, vaan on tärkeää hakea vertaistukea tutkijayhteisöstä, kollegoista, ja/tai läheisistään. Yhdessä koettu ja jaettu ahdistus ei tunnu enää yhtä pahalta ja hallitsevalta.
Kutenkin käytännössä vertaistukea voi olla vaikea löytää ja saada tutkijayhteisöissä. Tämä on sääli, sillä juuri nämä yhteisöt ovat varmemmin kokeneet samoja vastoinkäymisiä ja voivat todella ymmärtää tutkijan arkeen liittyvät haasteet. Esimerkiksi monelle väitöskirjatutkijalle voi olla vaikea tunnustaa omalle ohjaajalle ja professoreille tai toisille väitöskirjatutkijoille, että on epäonnistunut. Epäonnistuminen kun nähdään usein kapeasti negatiivisena asiana, jota tulisi välttää.
Epäonnistumisen negatiivinen mielikuva voi johtaa epäonnistumisen pelkoon, joka voi edelleen johtaa epävarmuuteen, vaikuttaen tutkimuksen laatuun. Esimerkiksi apulaisprofessori Eija Pirinen Helsingin Yliopistosta on kirjoittanut epäonnistumisen pelosta ja sen negatiivista vaikutuksista tutkijan työhön. Pirinen huomauttaa, että ”Pelko lamauttaa meidän lihaksemme eli aivomme ja heikentää luovuutta sekä päättelykykyä”.
Varsinkin kokeneemmilta tutkijoilta saatu vertaistuki on hyvin arvokasta, sillä he usein tietävät, että epäonnistumisien ja jumien yli on mahdollista päästä. Juodessaan teetä Muumipapan kanssa, Niisku epäilee koko uraansa keksijänä, mutta vanhempi ja kokeneempi Muumipappa on vain jättämässä muistelmiaan lepäämään. Vapaampi ja avoimempi tutkimusympäristö, jossa olisi tilaa ilmaista ja jakaa omia tunteitaan, keventäisi tutkijan arjen tuomien haasteiden painavaa taakkaa.
Muumien tapaan arjen haasteet seikkailuina
Muumien opetus tutkijayhteisölle ja yhteiskunnalle on, että arki ja niiden tuomat haasteet – kuten epäonnistumiset ja jumit – tulisi tulkita avaramielisemmin. Tove Janssonin käsittelyssä nämä arkipäiväiset, mutta haasteelliset käsitteet nähdään avoimin mielin osana elämää.
Epäonnistumista ei tulisi nähdä kapeasti negatiivisena asiana, vaan avarakatseisemmin menestymisen mahdollistajana. Tutkimukseen liittyvät jumit tulisi nähdä avoimemmin tärkeinä taukojen mahdollisuuksina, jotka voivat viedä tutkimusta uusiin jännittäviin suuntiin. Ehkä meidän tulisi ymmärtää myös arki laajemmin Muumien silmin niin, että siihen kuuluvat myös seikkailut ja leikkisyys. Näin kiireisen tutkijan olisi helpompi suhtautua avoimemmin arjen haasteisiin seikkailuina. Kenties vain silloin on mahdollista löytää se luovuuden hylky, joka rannalla odottaa etsijäänsä ja purjehtijaa uusien löytöjen saarelle.
Tutkijapäiväkirjat 