Tutkijan vapaa-aika – onko sitä?

On kello kahdeksan aamulla vappupäivän aatonaattona. Herään tietäen, että päivästä tulee vaativa. Samaan tapaan kuin suurimmasta osasta päivistäni väitöskirjatutkijana Helsingin yliopistolla.

Lähes neljän väitöskirjantäyteisen vuoden aikana olen oppinut työkulttuuriin, jossa työpäivät venyvät usein pitkiksi. Tätä pidetään yliopistopiireissä tavallisena, mutta jopa tavoittelemisen arvoisena: pitkät työpäivät kertovat omistautumisesta, motivaatiosta ja menestyksestä. Ei ole epätavallista, että sähköpostiin kilahtaa viestejä neljältä aamuyöstä ahkerilta kollegoilta. Vapaa-aikaa jää usein rajallisesti, tai sitä ei oikein tunnuta arvostettavan.

Kello on kaksitoista. Ehdin pitää lounastauon, mutta syömisen lomassa vastailen opiskelijoiden sähköposteihin. Tunnen tyydytystä siitä, että olen työskennellyt aamupäivällä väsymyksestä huolimatta tehokkaasti.

Tieteentekijöiden vuosien 2020 ja 2021 vaihteessa teettämässä kyselyssä nuoret tutkijat kertovat huolestuttavaa tarinaa tutkijan vapaa-ajan määrästä. Työsuhteessa olevista nuorista tutkijoista 39 % ja nuorista apurahatutkijoista 48 % ovat sitä mieltä, että lomaan ja palautumiseen ei ole riittävästi aikaa. Samalla työuupumus on jatkuva ongelma myös yliopiston ulkopuolella.

Kello on neljä iltapäivällä. Teen kuumeisesti data-analyysiä tutkimukseen, josta minun on tarkoitus lähettää abstrakti viimeistään huomenna tieteellistä konferenssia varten. Kuka keksi, että deadline kannattaa asettaa juuri vappuaatoksi?

Aina tilanne tutkijoiden vapaa-ajan suhteen ei kuitenkaan ole niin huono, kuin tästä blogitekstistä voisi päätellä. Onneksi nykyään on yleistynyt ajatus siitä, että jokainen tarvitsee luppoaikaa palautumiseen, eikä loma tee kenestäkään huonoa työntekijää tai tutkijaa. Esimerkiksi blogit kuten Get a Life, PhD levittävät vapaa-ajan tärkeyden ilosanomaa, eikä turhaan; yliopistomaailmassa olisi jo korkea aika arvostaa vapaa-aikaa sen ansaitsemalla tavalla.

Kello on kymmenen illalla. Saan päivän työt viimein purkkiin. Abstrakti on valmis, eikä verkkokirjoittamisen kurssistakaan ole paljoa tehtävää jäljellä. Ehdin tehdä kaiken huomenna vapun vieton lomassa, ja pääsen myös ilokseni nauttimaan – vihdoinkin – tutkijan vapaa-ajasta.

Kuva: Pexels.com

Advertisement

Arkistoarkea ja salaisuuksia

Arkistossa istuminen on napannut suuren osan musiikin historian tutkijan arjestani viimeisten parin kuukauden aikana. Mutta mitä tutkijan arkistoarki on?

Alkuun täytyy tuottaa lukijalle pettymys: Arkistoarki on suurimmaksi osaksi puuduttavaa puurtamista. Toisaalta se on kuitenkin myös kiehtovaa ja tarjoaa luonnollisesti etsimisintoiselle tutkijalle hykerryttävän tilaisuuden mahdollisiin kiinnostaviin löytöihin. Mutta löytyykö arkistosta salaisuuksia?

Mielikuvat arkistoja kaivelevasta tutkijasta ja salaisuuksien löytämisestä mietityttivät minua, kun katselin viikonloppuna Sukuni salat -ohjelmaa. Tunnetut suomalaiset henkilöt lähtevät ohjelmassa selvittämään omia sukujuuriaan, ja julkkikset kuljetetaan usein melko kauaskin historiaan ns. esi-isien ja -äitien aikaan.

Mieleeni jäi Michael Monroen liikutus, kun hän sai nähdäkseen sukulinjaansa isänäidin kautta kuuluneen 1700-luvulla eläneen turkulaisvaikuttaja Jakob Gadolinin alkuperäisenä säilyneen väitöskirjan. Esi-isän kirja esitettiin viihdeformaatin tyyliin mukaisesti ”salaisuutena”. Sinänsä kyseessä ei ollut salaisuus, sillä  Gadolinin opinnäyte on luetteloitu Finna-tietokantaan, ja sitä pääsee tutkimaan myös digitoituna. Kyseessä ei myöskään ole edes suljetussa arkistossa sijaitseva materiaali. Monroelle kirja oli toki aiemmin tuntematon, salaisuus.

Oli miten oli, jaan vahvasti viihdesarjassa ylikorostetun tunteen vanhojen kirjojen kiehtovuudesta. Tässä kohdassa täytyy myös tunnustaa, että eräs sinänsä irrelevantti seikka, nimittäin vanhojen kirjojen tuoksu, on historian tutkimisessa mielestäni yksi parhaista asioista.

Omasta väitöskirjasta tulee aikanaan lähinnä sähköinen tiedosto, joten jälkeläiseni eivät tule kokemaan samanlaista vanhojen kirjojen lumoa, kuin Monroe esi-isänsä kirjaa selatessaan. Olisin mielelläni Sukuni salat -ohjelmassa se tutkija, joka pääse kaivelemaan arkistoja ja etsimään tietoja historiallisista henkilöistä. Arkistoarkea kokeneena tiedän kuitenkin, että nopeiden tulosten ja salaisuuksien etsimisellä ei arkistossa pitkälle pötkitä.

Omalle tutkimukselle keskeisien arkistomateriaalien äärelle pääseminen vaatii usein paljon istumalihaksia ja kärsivällisyyttä. Digitaalisuus on kuitenkin auttanut arkistotutkijaa paljon. Nykyään pääsen esimerkiksi lehdistömateriaaleihin käsiksi melko hyvin myös kotisohvalta, ja materiaalista voi myös tehdä hakuja, mikä on huikea parannus. Graduajan lehtien mikrofilmiselailua en jää todellakaan kaipaamaan.

Iso osa tutkimukseni arkistomateriaalista on kuitenkin henkilökohtaisiin arkistokokoelmiin sijoitettua, esimerkiksi kirjeenvaihtoa, jota ei ole digitoitu. Minulla on ollut arkistotyössä muutaman vuoden tauko, jonka aikana olin autuaasti unohtanut, miten kauan vanhojen käsialojen tulkitseminen ja lukeminen vie aikaa. Ja miten monesta eri kokoelmasta joudunkaan kaivamaan kirjeenvaihtoa ja vastakirjeitä (henkilökohtaisissa arkistoissa on siis arkistoitu aina henkilön saamat kirjeet). Sekä kokemaan vesiperän, kun etsimiäni kirjeitä ei olekaan.

Kokemus eräältä arkistopäivältä: Jotakin kymmenettä kiemuraisella 1920-luvun kaunokirjoituksella kirjoitettua tutkimuskohteeni ja hänen puolisonsa välistä kuulumiskirjettä lukiessani hiipii arkistoepätoivo hiljaa mieleen.

Eihän tässä ole mitään järkeä. Jumitan yhden lauseen kanssa pahimmillaan useamman tunnin ja artikkelinkin pitäisi pian valmistua. Löydänkö täältä ikinä mitään tärkeää?

Syvä huokaus. Muistutan mieleeni kiitollisuuden siitä, että minulle on sentään opetettu kaunokirjoitusta koulussa. Omat lapseni eivät sitä tule oppimaan. Googlaan vanhojen käsialojen tulkinnan kursseja. Ensi viikolla laitan testiin verkosta löytyvän Transkribus-sovelluksen. Kyllä tämä tästä.

Tulevien arkistoepätoivohetkien varalle talletan myös mielikuvan Michael Monroen innostuksesta esi-isänsä väitöskirjalöydöksen äärellä. Arkistojen kaivelulla on merkitystä, ja joillekin sieltä saattaa paljastua myös niitä salaisuuksia ja aiemmin tuntemattomien sukulaisten merkkiteoksia.

Tutkijana jätän kuitenkin salaisuudet ja paljastukset mieluummin viihdeohjelmien käsikirjoitusmateriaaliksi. Ilo ja mielekkyys omaan arkistoarkeeni löytyy pienistä asioista; omaan tutkimukseen juuri nappiin istuvista kommenteista kirjeissä tai johtolangoista, jotka johtavat eteenpäin (mahdollisesti uusien arkistojen luo). Ja saan toki nauttia vanhojen kirjojen ja papereiden tuoksusta, siihen en kyllästy koskaan.

Kuva: Stefan Steinbauer, Unsplash

Arjen palapeli – Väitöskirjan laatiminen töiden ohella

Kun aloittelin väitöskirjaprojektiani, pohdin pitkään kannattaisiko minun hakea rahoitusta ja ryhtyä täyspäiväiseksi väitöskirjatutkijaksi, vai tekisinkö sen oman työn ohessa. Tarjolla olevan rahoituksen vaatimattomuudesta ja epävarmuudesta johtuen päätin valita palkkatöiden ja väitöskirjaprojektin yhdistämisen. Tämän seurauksen väitöskirjan kirjoittaminen on aikamoista palapelin kokoamista. Varsinkin kun on myös pieniä lapsia. Palkkatyöt, perhe ja väitöskirja kuulostaa varmasti sellaiselta yhdistelmältä, josta riittäisi puhuttavaa ja kirjoitettavaa. Käyn tässä seuraavaksi läpi joitain omia huomioitani.

Tuntuu siltä, että monet Yliopiston palkkalistoilla olevat väitöskirjatutkijat ovat jatkuvasti kirjoittamassa uusia rahoitushakemuksia ja miettimässä mistä tuleva rahoitus saadaan. Palkkatyön ohessa tehtävän väitöskirjan tapauksessa projektin rahoituskysymykset ovat selkeitä. Palkka tulee tilille joka kuukausi. Toki tällaisessa tapauksessa aikaa väitöskirjaprojektiin on vähemmän. Jos suurin osa päivästä menee palkkatöissä ja perheen parissa, ei väitöskirjan edistämiseen jää montaa tuntia päivässä. Iltatyöt ja viikonlopputyöt tulevat tässä tavassa tutuksi ja kokemuksesta tiedän, että yöunista ei voi kauheasti nipistää. Kalenteriaikaa väitöskirjan loppuunsaattamisessa menee varmasti enemmän verrattuna täyspäiväiseen väitöskirjatutkijan asemaan.

Ajankäytön kannalta, ajattelen että kun on vain muutamia tunteja päivässä aikaa käyttää väitöskirjaan, se ikään kuin tiivistää sen ajan tehokkaaksi. Jos et kirjoita nyt, niin sitten siihen ei ole aikaa tänään ollenkaan. Ei voi lykätä tehtäviä myöhemmäksi sillä verukkeella että ”teen sitten myöhemmin tänään”.  Väitöskirjan aiheen valinta myös vaikuttaa. Voi olla, että esimerkiksi haastatteluihin tai kenttätutkimukseen perustuvaa tutkimusta ei niin vain edistetäkään illalla oman koneen ääressä. Toisaalta esimerkiksi tekstianalyysi voi olla sellainen lähestymistapa, jota voi helposti tehdä ajasta ja paikasta riippumatta.

Suhteellisesta ajanpuutteesta seuraa, että projektissa on keskityttävä olennaiseen. Pitää miettiä, että mitkä ovat oikeasti niitä tehtäviä, jotka vievät väitöskirjaprojektia eteenpäin. Tämä karsii valitettavasti myös paljon hyödyllistä pois palkkatyön ohella tehtävän väitöskirjan tekijältä. Varsinkin etätyöaikana koko väitöskirjaprojekti voi typistyä oman koneen ääressä istumiseksi, jossa ei synny yhteyttä erityisemmin muihin paikallisiin alan tutkijoihin ja tiedeyhteisöön.

Olen itse jo väitöskirjaprojektin loppusuoralla. Sekä palkkatöiden ohella tapahtuvassa väitöskirjan laatimisessa että täysipäiväisessä väitöskirjatutkijan roolissa on molemmissa sekä hyviä että huonoja puolia. Jos nyt pitäisi valita uudestaan, niin ehkä valitsisin rahoituksen hakemisen ja täyspäiväisen väitöskirjatutkijan aseman.

Kuva: Jonny Gios / Unsplash

Tutkijan arjen kohokohta – kirjoitusviikko

Paras puoli yliopiston palkkalistoilla olevan väitöskirjatutkijan arjessa on ehdottomasti kirjoitusviikko. Siis sellainen viikko, jonka jokaisen päivän kalenterimerkinnässä lukee “kirjoitusviikko”. Ja joka blokkaa koko päivän, jolloin kokouksille tai muille sitä-mielenkiintoisinta-työtä häiritseville asioille ei oikeasti jää aikaa. 

Joskus kalenterissani voi toki lukea myös “analyysiviikko”, jos työ artikkelin parissa on siinä vaiheessa ja haluan täsmentää, mihin kirjoitusviikko oikeasti kuluu. Mutta yleensä tuo yläkäsite riittää kertomaan minulle itselleni, mihin aion sen viikon työajan käyttää. 

Vaikka olen jo kolmatta vuotta väitöskirjatutkijana, niin voin ihan rehellisesti myöntää, että ensimmäiset puolitoista vuotta en ymmärtänyt omaa valtaani kalenterini suhteen samalla tavalla kuin nyt näen tilanteen. Pitkä työtaustani yksityissektorilta lienee vaikuttanut asiaan. Aluksi varasinkin kirjoittamiselle lähinnä loppuviikot, yleensä perjantait ja joskus hyvässä tapauksessa myös torstait. Ja joista oli sitten helppo luistaa, jos tuli vaikkapa jotain kiireellistä asiaa tutkimushankkeeseen liittyen. 

Yksi ohjaajistani sitten jossain vaiheessa totesi, että “varaa kirjoittamiselle vähintään viikko tai kaksi kerrallaan, niin pystyt kunnolla keskittymään artikkelin edistämiseen”. Mikä paras neuvo ikinä! Ja miten ihanan vapauttavalta tuntuu, kun voi todeta, että “ei, en pysty osallistumaan tuohon tai tähän palaveriin, koska kirjoitusviikko” ja se hyväksytään syyksi ilman mitään ihmettelyjä.  

Tosin olen huomannut, että todellisuudessa se pahin ja katalin rosvo kalenterini suhteen olen minä itse. Teen myönnytyksiä sinne ja tänne ja yritän uskotella itselleni, että olen niin tehokas, että kyllä saan tämän ja tuon tehtyä vähemmässäkin ajassa. En saa. Turha edes kuvitella. Ei siis pitäisi sortua tällaisiin myönnytyksiin. Ehkä parantamisen paikka ensi vuodelle: kirjoitusviikoista on pidettävä kiinni.  

Kuva: Bonzo, Openclipart, CC0