Tutkijan vapaa-aika – onko sitä?

On kello kahdeksan aamulla vappupäivän aatonaattona. Herään tietäen, että päivästä tulee vaativa. Samaan tapaan kuin suurimmasta osasta päivistäni väitöskirjatutkijana Helsingin yliopistolla.

Lähes neljän väitöskirjantäyteisen vuoden aikana olen oppinut työkulttuuriin, jossa työpäivät venyvät usein pitkiksi. Tätä pidetään yliopistopiireissä tavallisena, mutta jopa tavoittelemisen arvoisena: pitkät työpäivät kertovat omistautumisesta, motivaatiosta ja menestyksestä. Ei ole epätavallista, että sähköpostiin kilahtaa viestejä neljältä aamuyöstä ahkerilta kollegoilta. Vapaa-aikaa jää usein rajallisesti, tai sitä ei oikein tunnuta arvostettavan.

Kello on kaksitoista. Ehdin pitää lounastauon, mutta syömisen lomassa vastailen opiskelijoiden sähköposteihin. Tunnen tyydytystä siitä, että olen työskennellyt aamupäivällä väsymyksestä huolimatta tehokkaasti.

Tieteentekijöiden vuosien 2020 ja 2021 vaihteessa teettämässä kyselyssä nuoret tutkijat kertovat huolestuttavaa tarinaa tutkijan vapaa-ajan määrästä. Työsuhteessa olevista nuorista tutkijoista 39 % ja nuorista apurahatutkijoista 48 % ovat sitä mieltä, että lomaan ja palautumiseen ei ole riittävästi aikaa. Samalla työuupumus on jatkuva ongelma myös yliopiston ulkopuolella.

Kello on neljä iltapäivällä. Teen kuumeisesti data-analyysiä tutkimukseen, josta minun on tarkoitus lähettää abstrakti viimeistään huomenna tieteellistä konferenssia varten. Kuka keksi, että deadline kannattaa asettaa juuri vappuaatoksi?

Aina tilanne tutkijoiden vapaa-ajan suhteen ei kuitenkaan ole niin huono, kuin tästä blogitekstistä voisi päätellä. Onneksi nykyään on yleistynyt ajatus siitä, että jokainen tarvitsee luppoaikaa palautumiseen, eikä loma tee kenestäkään huonoa työntekijää tai tutkijaa. Esimerkiksi blogit kuten Get a Life, PhD levittävät vapaa-ajan tärkeyden ilosanomaa, eikä turhaan; yliopistomaailmassa olisi jo korkea aika arvostaa vapaa-aikaa sen ansaitsemalla tavalla.

Kello on kymmenen illalla. Saan päivän työt viimein purkkiin. Abstrakti on valmis, eikä verkkokirjoittamisen kurssistakaan ole paljoa tehtävää jäljellä. Ehdin tehdä kaiken huomenna vapun vieton lomassa, ja pääsen myös ilokseni nauttimaan – vihdoinkin – tutkijan vapaa-ajasta.

Kuva: Pexels.com

Advertisement

Yliopistolaisuus pandemian aikana ja sen jälkeen

Kaksi vuotta sitten pandemia siirsi suomalaiset etätöihin. Kaikki eivät ole palanneet työpaikalleen vieläkään, ja monet työskentelevät aiempaa suuremman osan ajasta etänä. Tiettävästi moni on pitänyt muutoksesta kovasti, toisille etätyöaika on ollut karmeaa. Onpa sen epäilty aiheuttaneen ADHD-epidemiankin.

Olin tehnyt väitöskirjatutkimustani työhuoneeltani käsin vajaat pari vuotta etätyösuosituksen astuessa voimaan, ja sen jälkeen olen työskennellyt pääasiassa kotona. Olen moneen otteeseen miettinyt sitä, miten vähän poikkeusaika ja etätyöt oikeastaan arkeani muuttivat. Tätä voi tietysti hyvällä syyllä pitää merkkinä etuoikeutetusta asemasta. Oman tutkimukseni kannalta ei ole mitään perustavanlaatuista väliä sillä, tehdäänkö sitä työhuoneella, kotona, vai jossain muualla. Palaverit hoituvat vallan kelvollisesti Zoomissa. Asunnossani on hyvin tilaa erilliselle työpöydälle, enkä joudu neuvottelemaan sen käytöstä kenenkään muun kanssa.

Ennen kaikkea: oma yhteiskuntatieteilijän arkeni on loppujen lopuksi melko samanlaista yksinäistä pakertamista riippumatta siitä, olenko kotona vai työhuoneellani. Samalla laitoksella tai edes samassa huoneessa työskentelevät ihmiset eivät automaattisesti muodosta työyhteisöä, jos yhdistäviä tekijöitä ei ole riittävästi. Tutkijanurani aikana olen jakanut työhuoneen jo aika monen sellaisen ihmisen kanssa, jonka tutkimusalaa ymmärrän korkeintaan hyvin hatarasti. Aitoja ihmiskohtaamisia yliopistolla ei välttämättä synny lähityössäkään.

Suosin toki joka tapauksessa lähityötä, vaikka vanha rutiini joka-aamuisesta työhuoneelle lähtemisestä onkin yllättävän vaikea rakentaa uudestaan. Olen tehokkaampi tehdessäni hommiani työhuoneella. Hyödyn pelosta, että joku saattaa kurkkia olkani yli ja nähdä että teen jotain aivan muuta kuin mitä pitäisi. Mahdollisuus pitää työt fyysisesti erillään muusta elämästä tuntuu henkisesti terveelliseltä, ja järkevästä ateriarytmistäkin on helpompi pitää kiinni kun kampuksen lounasravintolat ovat lähettyvillä. Ilman pandemiaa ja sen mukanaan tuomia poikkeusoloja olisin varmasti käynyt enemmän kahvihuonekeskusteluja, tutustunut ihmisiin konferensseissa, ja käynyt lounaalla kollegoiden kanssa. Silti ero toteutuneeseen todellisuuteen ei tunnu järisyttävältä. Olisin joka tapauksessa viettänyt paljon aikaa tuijottaen omaa ruutuani ja kuunnellen näppäimistöjen naputusta.

Ilmeisesti opiskelijoita jakaa samaan tapaan kysymys etä- ja lähiopetuksesta. Osalle etäopetus toimii, osalle ei. Opetuksen osalta olen pohtinut sitä, mikä oikeastaan on yliopiston rooli, niin fyysisenä paikkana kuin lopulta instituutionakin, jos lähiopetus voidaan helposti korvata luentojen katsomisella kotisohvalta. Etäluennoista on lyhyehkö loikka luentotallenteisiin. Niistä ainakin joillain aloilla on vain vähän matkaa tenttien suorittamiseen amerikkalaisten yliopistojen MOOC-kurssien pohjalta, toisilla aloilla perinteisiin kirjatentteihin. Pitäisikö suomalaisten yliopistojen ehkä keskittyä juuri sellaiseen osaan opetuksesta, joka oikeasti hyötyy läsnäolosta? Eräs ikävä tulkinta lähiopetuksen alhaisesta suosiosta nimittäin on minusta se, että monet opiskelijat eivät tosiasiallisesti kamalan paljon hyödy opiskelusta.

Vähän samaan tapaan voitaneen miettiä yliopiston roolia, fyysisenä paikkana ja lopulta myös instituutiona, tutkimuksen tekemisessä. Mikäli tutkimustyötä voi tehdä melkein yhtä hyvin kotisohvalta, onko yliopisto – ainakin kaltaisilleni yhteiskuntatieteilijöille – kenties ensisijaisesti byrokratian hoitaja? Ennen kaikkea: hukkaako tiede tämän vuoksi jatkuvasti osasen potentiaalistaan? Tukisivatko jotkin muut tavat sijoittaa tutkijat omiin fyysisiin laatikoihinsa sekä sosiaalisiin työyhteisöihinsä paremmin uusien ideoiden syntymistä, jaettua tavoitteellista toimintaa, tunnetta yhteenkuuluvuudesta, sekä henkistä jaksamista? En tiedä, olenko havaintojeni ja tuntemusteni kanssa yksin, vai jakavatko muutkin yliopistolaiset ne. Ajattelen joka tapauksessa, että pandemian jälkeinen paluu kampuksille olisi hyvä hetki pohtia yliopiston merkitystä laajemminkin.

Platonin Akatemiassa vilskettä ja ihmiskohtaamisia näyttää ainakin Rafaelin käsityksen mukaan piisanneen.

Tutkijan arjen kohokohta – kirjoitusviikko

Paras puoli yliopiston palkkalistoilla olevan väitöskirjatutkijan arjessa on ehdottomasti kirjoitusviikko. Siis sellainen viikko, jonka jokaisen päivän kalenterimerkinnässä lukee “kirjoitusviikko”. Ja joka blokkaa koko päivän, jolloin kokouksille tai muille sitä-mielenkiintoisinta-työtä häiritseville asioille ei oikeasti jää aikaa. 

Joskus kalenterissani voi toki lukea myös “analyysiviikko”, jos työ artikkelin parissa on siinä vaiheessa ja haluan täsmentää, mihin kirjoitusviikko oikeasti kuluu. Mutta yleensä tuo yläkäsite riittää kertomaan minulle itselleni, mihin aion sen viikon työajan käyttää. 

Vaikka olen jo kolmatta vuotta väitöskirjatutkijana, niin voin ihan rehellisesti myöntää, että ensimmäiset puolitoista vuotta en ymmärtänyt omaa valtaani kalenterini suhteen samalla tavalla kuin nyt näen tilanteen. Pitkä työtaustani yksityissektorilta lienee vaikuttanut asiaan. Aluksi varasinkin kirjoittamiselle lähinnä loppuviikot, yleensä perjantait ja joskus hyvässä tapauksessa myös torstait. Ja joista oli sitten helppo luistaa, jos tuli vaikkapa jotain kiireellistä asiaa tutkimushankkeeseen liittyen. 

Yksi ohjaajistani sitten jossain vaiheessa totesi, että “varaa kirjoittamiselle vähintään viikko tai kaksi kerrallaan, niin pystyt kunnolla keskittymään artikkelin edistämiseen”. Mikä paras neuvo ikinä! Ja miten ihanan vapauttavalta tuntuu, kun voi todeta, että “ei, en pysty osallistumaan tuohon tai tähän palaveriin, koska kirjoitusviikko” ja se hyväksytään syyksi ilman mitään ihmettelyjä.  

Tosin olen huomannut, että todellisuudessa se pahin ja katalin rosvo kalenterini suhteen olen minä itse. Teen myönnytyksiä sinne ja tänne ja yritän uskotella itselleni, että olen niin tehokas, että kyllä saan tämän ja tuon tehtyä vähemmässäkin ajassa. En saa. Turha edes kuvitella. Ei siis pitäisi sortua tällaisiin myönnytyksiin. Ehkä parantamisen paikka ensi vuodelle: kirjoitusviikoista on pidettävä kiinni.  

Kuva: Bonzo, Openclipart, CC0