As I am pursuing a PhD in Social Psychology, I have found myself in a situation where I do a lot of other things at the same time. Since beginning my studies in fall, I have done everything but focus on my own dissertation. It started with me panicking about my financial situation. As I was accepted as a student, I had not, as many, received any funding for working on my research. I desperately started, or actually continued applying for jobs, in hopes of receiving a part-time job that would enable me to still get started on my PhD.
After being unemployed for a few months I suddenly found myself in a situation of having accepted three jobs. Yes, you read that right. It might sound crazy and in retrospect I can tell you that it was. It, however, happened by accident and as a result of me not thinking about myself and what would be most beneficial for me. I have always had difficulties with saying no and setting my own boundaries. When being offered something, I have always felt obliged to accept if it has not been impossible for me to fulfill the request. I am hardworking, ambitious and not a quitter. My time management skills are good, and I knew that puzzling hours together would be a challenge but manageable. This was something that I had done before. Not taking into account and actually remembering that it led me to having a burnout, I knew that I would be able to finish all given tasks if I managed my time good enough.
Fall of 2021 I was working a full-time job in my own field as a research assistant, working half-time at a grocery store and working as a course assistant on hourly basis. On top of this I was attending PhD courses and applying for grants for my dissertation. Like said before, it sounds crazy, and it was! My days consisted of little sleep, a lot of work and no free time with me working around 75 hours/week. Never again. That is what I told myself in the end of the year. And it worked for a couple of weeks in the beginning of 2022 when I was sick, but my everyday life soon returned to revolving around work, work and work. And what for?
When I finally received the news that I had received funding for working on my PhD research I was relieved. I thought that this would finally put an end to me being a jack of all trades and master of none. During the beginning of 2022 I have, however, still worked full-time with another job relating to my field and continued my job at the grocery store. Simultaneously attending courses and writing further grant applications. Giving up valuable time for working on my own research and enjoying some free time.
During the past year I have given a lot of thought to myself, thinking about why I do the things I do. One reason is connected to financial motives. I need to be able to pay my rent and bills. Does that equal me having to work 65+ hours/week? I think not. And it doesn’t for sure have a positive effect on my well-being.
I have always thought about myself as a good time manager. Reflecting on myself I have, however, realized that life is not only about time management but also about boundary management. Societal discourses on productivity and working-life of course steer how we view ourselves and our everyday lives, but we are not bound by these discourses in every aspect of our lives. I think the following quote encompasses what I am trying to say:
Balance is not better time management, but better boundary management. Balance means making choices and enjoying those choices.
Betsy Jacobson
Things will change now as I’m from May 2022 going to be working on my PhD with grant-money. But I really need to start working on setting boundaries and saying no rather than focusing on managing my time. I need to set boundaries according to what is important to me, and that is my PhD.
On kello kahdeksan aamulla vappupäivän aatonaattona. Herään tietäen, että päivästä tulee vaativa. Samaan tapaan kuin suurimmasta osasta päivistäni väitöskirjatutkijana Helsingin yliopistolla.
Lähes neljän väitöskirjantäyteisen vuoden aikana olen oppinut työkulttuuriin, jossa työpäivät venyvät usein pitkiksi. Tätä pidetään yliopistopiireissä tavallisena, mutta jopa tavoittelemisen arvoisena: pitkät työpäivät kertovat omistautumisesta, motivaatiosta ja menestyksestä. Ei ole epätavallista, että sähköpostiin kilahtaa viestejä neljältä aamuyöstä ahkerilta kollegoilta. Vapaa-aikaa jää usein rajallisesti, tai sitä ei oikein tunnuta arvostettavan.
Kello on kaksitoista. Ehdin pitää lounastauon, mutta syömisen lomassa vastailen opiskelijoiden sähköposteihin. Tunnen tyydytystä siitä, että olen työskennellyt aamupäivällä väsymyksestä huolimatta tehokkaasti.
Tieteentekijöiden vuosien 2020 ja 2021 vaihteessa teettämässä kyselyssä nuoret tutkijat kertovat huolestuttavaa tarinaa tutkijan vapaa-ajan määrästä. Työsuhteessa olevista nuorista tutkijoista 39 % ja nuorista apurahatutkijoista 48 % ovat sitä mieltä, että lomaan ja palautumiseen ei ole riittävästi aikaa. Samalla työuupumus on jatkuva ongelma myös yliopiston ulkopuolella.
Kello on neljä iltapäivällä. Teen kuumeisesti data-analyysiä tutkimukseen, josta minun on tarkoitus lähettää abstrakti viimeistään huomenna tieteellistä konferenssia varten. Kuka keksi, että deadline kannattaa asettaa juuri vappuaatoksi?
Aina tilanne tutkijoiden vapaa-ajan suhteen ei kuitenkaan ole niin huono, kuin tästä blogitekstistä voisi päätellä. Onneksi nykyään on yleistynyt ajatus siitä, että jokainen tarvitsee luppoaikaa palautumiseen, eikä loma tee kenestäkään huonoa työntekijää tai tutkijaa. Esimerkiksi blogit kuten Get a Life, PhD levittävät vapaa-ajan tärkeyden ilosanomaa, eikä turhaan; yliopistomaailmassa olisi jo korkea aika arvostaa vapaa-aikaa sen ansaitsemalla tavalla.
Kello on kymmenen illalla. Saan päivän työt viimein purkkiin. Abstrakti on valmis, eikä verkkokirjoittamisen kurssistakaan ole paljoa tehtävää jäljellä. Ehdin tehdä kaiken huomenna vapun vieton lomassa, ja pääsen myös ilokseni nauttimaan – vihdoinkin – tutkijan vapaa-ajasta.
Arkeni on moniulotteista ja on ollut jo monta vuotta. Olen varsinainen sekatyöläinen ja olen työskennellyt useamman vuoden erilaisissa projekteissa ja hankkeissa samanaikaisesti. Kysymykseen “Mitä teet työksesi?” on monesti vaikea vastata lyhyesti, koska teen ja olen tehnyt niin monenlaisia asioita. Yleisellä tasolla voi sanoa, että työskentelen hyvinvoinnin tutkimuksen ja edistämisen parissa. Tarkemmin ottaen tutkin nuorten sosiaalisen median käyttöä, unitottumuksia ja hyvinvointia. Aikuisten hyvinvointia taas edistän liikuttamalla heitä viikoittain ryhmäliikunnan parissa. Vakituisia työnantajia on siis kaksi. Lisäksi oman yrityksen kautta teen konsultointia, koulutusta ja somemarkkinointia (tuo viimeinen on vähän villi kortti, mutta hauska homma, jota tykkään tehdä). Tällaisen monialaisen arjen lomassa on asiantuntijuuteni, tietoni ja taitoni, kehittynyt kuin varkain. Tekemällä ja kokemalla on oppinut paljon ja aina eniten juuri niinä hetkinä, kun hommat on tuntuneet haastavilta tai jopa vähän ahdistavilta.
”Even the hardest puzzles have a solution”
Vuonna 2011 minut valittiin Helsingin yliopistoon perustutkinto-opiskelijaksi luokanopettajan koulutukseen ja pääaineenani oli kasvatuspsykologia. Sinä vuonna minun lisäkseni tälle koulutuslinjalle valittiin yhdeksän muuta opiskelijaa. Olin varma, että minusta tulee luokanopettaja ja olin kiinnostunut erityisesti alkuopetuksesta. Kasvatuspsykologian opinnot suoritimme tiiviinä ryhmätyönä tutkivalla otteella, jossa meillä oli suuri valta ja vastuu määritellä miten opettajuutemme kehittyy opintojemme aikana. Maisteriopintojen aikaan sain yllättäen mahdollisuuden aloittaa tutkimusavustajana eräässä tutkimushankkeessa. Tutkimusavustajana olin näköalapaikalla tarkkailemassa, miten laajaa tutkimushanketta viedään eteenpäin ja minkälaisista palasista kokonaisuus rakentuu. En tiennyt sitä silloin, mutta näin jälkeen päin voin todeta, että matkani tutkijaksi alkoi sinä päivänä, kun aloitin luokanopettajan opinnot syksyllä 2011.
Väitöskirjatutkija minusta tuli, koska gradun jälkeen koin palavaa halua tietää lisää nuorten hyvinvoinnista ja siitä millainen rooli sosiaalisella medialla oli siinä. Ja oli oikeastaan ainoa keino jäädä tutkimushankkeeseen työskentelemään tällä statuksella maisteriksi valmistuttuani. Onnekkaana sain jatko-opintopaikan ja vielä palkallisen tohtorikoulutettavan työsopimuksen sen päälle. Rahoitus väitöskirjaa varten oli siis taattu neljäksi vuodeksi. Akateemisessa maailmassa se on aika pitkä aika. Minulla kävi siis aikamoinen tuuri. Tai sitten se ei ollut tuuria vaan johtui siitä, että olin päässyt tiedeyhteisöön, jossa nuorempia tutkijoita tuettiin ja kannustettiin eteenpäin. Ympäristö oli turvallinen ja mahdollisti oman polun hakemisen keltanokkana. Kokeneempien tutkijoiden ja professorien lisäksi vertaistuki ja yhteistyö toisten väitöskirjatutkijoiden kanssa on vienyt eteenpäin.
Näiden akateemisten vuosien ajan, joka kerta kun minulle on tarjoutunut mahdollisuus lähteä ulkomaille oppimaan uutta tai jokin uusi projekti on ollut tyrkyllä, olen sanonut “Kyllä” ja lähtenyt sitä kohden. Aina olen oppinut jotain uutta. Oma asiantuntijuus ja osaaminen on ollut helpompaa laittaa laajempaan kontekstiin, kun tietää mitä oman työhuoneen ulkopuolella tapahtuu. Koen, että tutkijan arki on jossain määrin eräänlaista sijoittelua. Oma osaaminen, tutkimus sekä sen vaikuttavuus on hyvä osata sijoittaa sille sopivaan kontekstiin, osaksi laajempaa kokonaisuutta. Silloin se oma (aika usein itsestä todella pieneltä tuntuva) tutkimus saa syvemmän merkityksen.
No, en tietenkään aio olla väitöskirjatutkija loputtomiin. Määrätietoisesti ja jatkuvasti suunnistan kohti väitöstilaisuutta ja sen jälkeistä tulevaisuutta. Kuitenkaan se ei lopulta ole se tärkein tavoittelemisen arvoinen asia. Pidemmän tähtäimen tavoitteenani on saada väitöstutkimus valmiiksi, mutta päivittäisellä tasolla tavoitteena on ihan muut asiat. Arjessa tavoittelen syvempää osaamista, uusinta tietoa ja kiinnostavia näkökulmia. Työviikon aikana tavoitteena on myös usein mukavat lounashetket ja hyvä suoritus kiipeilyseinällä. Tavoittelen tehokkaita päiviä, mutta joskus lipsahtaa ja päivä onkin vain internetissä selailua, poukkoilevia ajatuksia, työn välttelyä ja sen myötä itsensä motivoimista työntekoon. Sellaista se arki välillä on.
Asiantuntijuuteni tutkijana on rakentunut useista pitkäjänteisistä prosesseista, päätähuimaavan osaavista ihmistä ja luotettavista ihmissuhteista. Se on myös koostunut viikoista, kun on tuntunut, ettei mikään etene ja päivistä ja hetkistä, kun jokin on isosti kolahtanut paikalleen ja asiat edennyt nopeammin kuin koskaan aiemmin. Kuten tähänkin asti, uskon, että arkeni tutkijana ja asiantuntijana tulee olemaan epävarmuutta siitä, milloin asiat loksahtavat paikalleen. Se tulee koostumaan sinnikkyyttä vaativista projekteista ja osaavista ammattilaisista ympärillä, joilta joka päivä voin oppia uutta. Odotan innolla tulevaisuuden arkea. Kaikkia niitä ahdistavia hetkiä, kun hommat eivät suju ja tuntuu, että kapuloita on rattaissa aivan liian monta. Tai oikeastaan hetkiä haasteiden jälkeen, kun ajatus kirkastuu ja ratkaisu löytyy. Koska aina se lopulta löytyy. Siihen asti täytyy vain sietää ja harjoittaa niitä hieman karmeitakin ja loputtomalta tuntuvia epävarmuuden ja –tietoisuuden tunteita, joita syntyy juuri ennen sitä maagista ratkaisun hetkeä.
KUKA?
Olen väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Työhöni yliopistolla kuuluu myös perustutkinto-opiskelijoiden opettamista. Lisäksi ohjaan ryhmäliikuntatunteja tasapainottaakseni ja palautuakseni tutkijan työstä. Ja koska se on tosi kivaa – väitän, että musiikki ja hikoilu on yksi avain onneen! Muuten vapaa-aika kuluu suurimmaksi osaksi perheen kanssa ihan vaan ulkoillen, leikkien ja arkiaskareiden parissa. Kevään tullen pihan ja puutarhan hoito astuu kuvioihin ja nyt taas jännityksellä odotan, minkä kasvatuksessa onnistun ja minkä en. Kesäkaudella innostun pyörälenkeistä, syksyllä sienestyksestä ja marjastuksesta. Talvella hiihdän.
”Arviointilausuntojen perusteella, olen pahoillani, että emme voi julkaista artikkeliasi.” Mahaani vihlaisi, kun luin nämä sanat ja mieleni valtasi häpeän, surun, ahdistuksen ja pettymyksen sekasotkuinen tunnemyräkkä. Ensimmäinen koherentti ajatukseni oli: ”En pysty tähän. Minusta ei ole tutkijaksi. Ehkä minun pitäisi lopettaa”. Olin epäonnistunut ensimmäisen artikkelin lähettämisessä tieteelliseen julkaisuun.
Muutaman kuukauden ajan olin myös jäänyt useaan otteeseen pahasti jumiin toisen työnalla olevan kirjoitukseni kanssa. Lähes joka viikko istuin ahdistuksen syövereissä, kun konferenssi lähestyi ja artikkeli ei edistynyt. Joka viikko uusia ongelmia ilmestyi kuin puun takaa. En ollut varma johtuiko jumi kyvyistäni tutkijana vai itse aiheesta. Mitä enemmän luin ja tiesin aiheesta, sitä enemmän ongelmia ilmeni.
Arki on monella tapaa niin tuttu, mutta samalla myös hyvin tuntematon. Emme usein kiinnitä paljoa huomiota arkeen ja annamme sen valua huomaamatta ohitsemme. Tutkijan arki varsinkin on monelle tuntematon. Tutkijan työstä usein valotetaan vain kohokohdat, kuten tutkimustulosten ja kirjoitusten julkaisu sekä rahoituksen saaminen. Kuitenkin suuri osa tutkijan arjesta on seikkailua tietämättömyyden haastavassa maastossa. Tutkijan arjen haastavammat puolet – kuten epäonnistumiset ja jumiin jäämiset, jotka rakentavat ja mahdollistavat nämä suoritukset – jäävät usein vain hiljaa varjostamaan tutkijan arkea.
Epäonnistuminen ja jumiin jääminen Muumien silmin
Samalla kun painin epäonnistumisien ja jumien kanssa, satuin katsomaan tyttäreni kanssa jakson Muumilaakson tarinoita, jotka perustuvat Tove Janssonin Muumi-kirjoihin sekä Tove ja Lars Janssonin Muumipeikko-sarjakuviin. Jaksossa ”Rannalta löytynyt hylky” Muumipeikko kumppaneineen löytää rannalle ajautuneen laivan. Vaikka olenkin nähnyt jakson moneen kertaan lapsena, monet jakson teemat näyttäytyivät minulle ensimmäistä kertaa. Jaksossa käydään läpi Muumipapan, Niiskun ja Hemulin eksistentiaaliset kriisit luovan työn haasteiden kanssa. Keskityn kuitenkin vain Muumipapan ja Niiskun kriiseihin.
Kuva: Kuvan on ottanut kirjoittaja itse
Jaksossa Niisku kamppailee epäonnistumisen kanssa, kun hänen lentohärvelinsä kulkee vain maalla. Hän tunteiden tuskissa soimaa itseään, ”Olen jästipää! Tomppeli!” ja ”Kuinka minä, joka olen niin järkevä, voin olla niin vähä-älyinen! Minä olen täydellinen surkimus”. Hieman myöhemmin jaksossa näytetään Muumipappa kampailemassa kuuluisan jumin, ”valkoisen paperin kammon” (tai englanniksi ”writer’s block”), kanssa. Muumipappa huokailee, ”Oi, minulla ei ole lainkaan kirjallisia kykyjä. Olen kurja kirjoitustaidoton harrastelija. Parasta lopettaa”.
Vaikka olenkin aina tiedostanut muumien syvällisen ja filosofisen maailman, tämä yllättävä kytkös tutkijan arkeni ja Muumien luomistuskailujen kanssa sai minut näkemään tutkijan arjen haasteet uudessa valossa. Jakso opetti minulle kolme asiaa.
Opetus 1: Epäonnistuminen ja jumiin jääminen ovat osa tutkijan arkea
Niiskun epäonnistuminen ja Muumipapan luovuuden jumi näyttivät lapselle, mutta tärkeästi myös ohjelmaa katsovalle tutkijavanhemmalle, kuinka epäonnistuminen ja jumiin jääminen ovat osa luovaa prosessia, jota myös tutkimus on. Kummatkin ovat siis tärkeä osa tutkijan arkea. Kun tekee tutkimusta uudesta aiheesta tai uudesta näkökulmasta, on tutkijan tie raivaamaton ja tuntematon. Siksi tutkija usein kompastelee tiellä oleviin esteisiin (epäonnistumiset) ja ei aina tiedä mihin suuntaan kannattaisi kulkea (jumit). Epäonnistumiset ja jumit ovat siis usein merkki siitä, että tutkija on uuden, haastavan ja toivottavasti myös tärkeän aiheen äärellä.
Valitettavasti koen, että akateemisessa maailmassa – ja myös yhteiskunnassa laajemminkin – on hyvin vähän tilaa jumiin jäämisille ja epäonnistumisille. Kuten professori Karl-Erik Michelsen Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta mainitsee: ”Tiede tutkii ilmiöitä, joista ei voida olla varmoja tai joita ei tiedetä. Suurimman osan tutkimuksesta pitäisi epäonnistua, mutta reaalimaailma ei sitä salli. Yhdenkään nobelistin CV:ssä ei lue epäonnistumisia, eikä tutkijan kannata hakea vakanssia, jos urapolulla niitä on. Rahoittajat eivät rahoita epäonnistujia”. Useasti tutkimusrahoituksen hakuvaiheessa pitää paradoksaalisesti tietää jo tutkimuksen lopputulos, joka saattaa kaventaa ja tyrehdyttää tutkimuksen luovuutta.
Kun epäonnistumiset ja jumit ymmärretään ja hyväksytään osaksi tutkijan arkea, ne eivät tunnu enää niin pelottavilta ja lamaannuttavilta. Olen itse yrittänyt ajatella niitä tärkeinä muistutuksina siitä, että teen tärkeää ja haastavaa työtä. Pyrin suhtautumaan niihin avoimesti, sillä ne saattavat johdattaa tutkimustani uusiin paljon mielenkiintoisempiin suuntiin. Epäonnistumiset ja jumit kannattaa siis ottaa avoimin mielin vastaan (joka on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty).
Opetus 2: Vapaa-aika ja arjesta irtautumisen tärkeys
Muumit opettavat tutkijalle myös kuinka tärkeää on välillä irtautua arjesta. Esimerkiksi Muumipappa kehottaa Niiskua irtautumaan keksijän arjestaan, kun hän tokaisee, ”Tule Niisku! Seikkailua sinä juuri tarvitset piristyäksesi”. Niisku ottaa Muumipapan ehdotuksen vastaan ja todella päästää irti arjestaan ja pureutuu rannalta löytyneen hylyn korjaustöihin (joissa hän myös hyödyntää keksijän taitojaan, mutta uusin tavoin). Jakson lopussa Niisku huomaa, että on saanut uuden idean lentohärveliinsä ja uutta innostusta puhkuen huudahtaa: ”Nyt saan sen toimimaan!”. (Huomionomaista kuitenkin on se, että Niiskulla menee tästä vielä kauan ennen kuin hän todella onnistuu saamaan lentohärvelinsä lentämään.)
Arjesta irtautumisen tärkeys esimerkiksi taukojen muodossa on myös huomattu tutkimuksissa. Esimerkiksi professori Juha Hakala kehottaa lisäämään arkeen taukoja. Hänen mukaansa luovuus vaatii taukoja ja erityisesti erimittaisia taukoja. Välillä on myös tärkeää olla tekemättä yhtään mitään. Lepo on siis tuotteliasta. Tutkijan arkeen tulisi kuulua siis myös tauot ja ajoittaiset arjesta irtautumiset.
Opetus 3: Vertaistuen merkitys
Jaksossa samaistuin Niiskun ja Muumipapan ahdinkoon. Huokailin yhdessä lannistuneena Niiskun ja Muumipapan kanssa, kun he joivat terassilla teetä ja avautuivat toisilleen vaikeista tunteistaan.
Jakson ehkä tärkein opetus onkin, ettei epäonnistumisia ja jumeja tulisi kokea ja käsitellä yksin, vaan on tärkeää hakea vertaistukea tutkijayhteisöstä, kollegoista, ja/tai läheisistään. Yhdessä koettu ja jaettu ahdistus ei tunnu enää yhtä pahalta ja hallitsevalta.
Kuva: Kuvan on ottanut kirjoittaja itse
Kutenkin käytännössä vertaistukea voi olla vaikea löytää ja saada tutkijayhteisöissä. Tämä on sääli, sillä juuri nämä yhteisöt ovat varmemmin kokeneet samoja vastoinkäymisiä ja voivat todella ymmärtää tutkijan arkeen liittyvät haasteet. Esimerkiksi monelle väitöskirjatutkijalle voi olla vaikea tunnustaa omalle ohjaajalle ja professoreille tai toisille väitöskirjatutkijoille, että on epäonnistunut. Epäonnistuminen kun nähdään usein kapeasti negatiivisena asiana, jota tulisi välttää.
Epäonnistumisen negatiivinen mielikuva voi johtaa epäonnistumisen pelkoon, joka voi edelleen johtaa epävarmuuteen, vaikuttaen tutkimuksen laatuun. Esimerkiksi apulaisprofessori Eija Pirinen Helsingin Yliopistosta on kirjoittanut epäonnistumisen pelosta ja sen negatiivista vaikutuksista tutkijan työhön. Pirinen huomauttaa, että ”Pelko lamauttaa meidän lihaksemme eli aivomme ja heikentää luovuutta sekä päättelykykyä”.
Varsinkin kokeneemmilta tutkijoilta saatu vertaistuki on hyvin arvokasta, sillä he usein tietävät, että epäonnistumisien ja jumien yli on mahdollista päästä. Juodessaan teetä Muumipapan kanssa, Niisku epäilee koko uraansa keksijänä, mutta vanhempi ja kokeneempi Muumipappa on vain jättämässä muistelmiaan lepäämään. Vapaampi ja avoimempi tutkimusympäristö, jossa olisi tilaa ilmaista ja jakaa omia tunteitaan, keventäisi tutkijan arjen tuomien haasteiden painavaa taakkaa.
Muumien tapaan arjen haasteet seikkailuina
Muumien opetus tutkijayhteisölle ja yhteiskunnalle on, että arki ja niiden tuomat haasteet – kuten epäonnistumiset ja jumit – tulisi tulkita avaramielisemmin. Tove Janssonin käsittelyssä nämä arkipäiväiset, mutta haasteelliset käsitteet nähdään avoimin mielin osana elämää.
Epäonnistumista ei tulisi nähdä kapeasti negatiivisena asiana, vaan avarakatseisemmin menestymisen mahdollistajana. Tutkimukseen liittyvät jumit tulisi nähdä avoimemmin tärkeinä taukojen mahdollisuuksina, jotka voivat viedä tutkimusta uusiin jännittäviin suuntiin. Ehkä meidän tulisi ymmärtää myös arki laajemmin Muumien silmin niin, että siihen kuuluvat myös seikkailut ja leikkisyys. Näin kiireisen tutkijan olisi helpompi suhtautua avoimemmin arjen haasteisiin seikkailuina. Kenties vain silloin on mahdollista löytää se luovuuden hylky, joka rannalla odottaa etsijäänsä ja purjehtijaa uusien löytöjen saarelle.
Kaksi vuotta sitten pandemia siirsi suomalaiset etätöihin. Kaikki eivät ole palanneet työpaikalleen vieläkään, ja monet työskentelevät aiempaa suuremman osan ajasta etänä. Tiettävästi moni on pitänyt muutoksesta kovasti, toisille etätyöaika on ollut karmeaa. Onpa sen epäilty aiheuttaneen ADHD-epidemiankin.
Olin tehnyt väitöskirjatutkimustani työhuoneeltani käsin vajaat pari vuotta etätyösuosituksen astuessa voimaan, ja sen jälkeen olen työskennellyt pääasiassa kotona. Olen moneen otteeseen miettinyt sitä, miten vähän poikkeusaika ja etätyöt oikeastaan arkeani muuttivat.Tätä voi tietysti hyvällä syyllä pitää merkkinä etuoikeutetusta asemasta. Oman tutkimukseni kannalta ei ole mitään perustavanlaatuista väliä sillä, tehdäänkö sitä työhuoneella, kotona, vai jossain muualla. Palaverit hoituvat vallan kelvollisesti Zoomissa. Asunnossani on hyvin tilaa erilliselle työpöydälle, enkä joudu neuvottelemaan sen käytöstä kenenkään muun kanssa.
Ennen kaikkea: oma yhteiskuntatieteilijän arkeni on loppujen lopuksi melko samanlaista yksinäistä pakertamista riippumatta siitä, olenko kotona vai työhuoneellani. Samalla laitoksella tai edes samassa huoneessa työskentelevät ihmiset eivät automaattisesti muodosta työyhteisöä, jos yhdistäviä tekijöitä ei ole riittävästi. Tutkijanurani aikana olen jakanut työhuoneen jo aika monen sellaisen ihmisen kanssa, jonka tutkimusalaa ymmärrän korkeintaan hyvin hatarasti. Aitoja ihmiskohtaamisia yliopistolla ei välttämättä synny lähityössäkään.
Suosin toki joka tapauksessa lähityötä, vaikka vanha rutiini joka-aamuisesta työhuoneelle lähtemisestä onkin yllättävän vaikea rakentaa uudestaan. Olen tehokkaampi tehdessäni hommiani työhuoneella. Hyödyn pelosta, että joku saattaa kurkkia olkani yli ja nähdä että teen jotain aivan muuta kuin mitä pitäisi. Mahdollisuus pitää työt fyysisesti erillään muusta elämästä tuntuu henkisesti terveelliseltä, ja järkevästä ateriarytmistäkin on helpompi pitää kiinni kun kampuksen lounasravintolat ovat lähettyvillä. Ilman pandemiaa ja sen mukanaan tuomia poikkeusoloja olisin varmasti käynyt enemmän kahvihuonekeskusteluja, tutustunut ihmisiin konferensseissa, ja käynyt lounaalla kollegoiden kanssa. Silti ero toteutuneeseen todellisuuteen ei tunnu järisyttävältä. Olisin joka tapauksessa viettänyt paljon aikaa tuijottaen omaa ruutuani ja kuunnellen näppäimistöjen naputusta.
Ilmeisesti opiskelijoita jakaa samaan tapaan kysymys etä- ja lähiopetuksesta. Osalle etäopetus toimii, osalle ei. Opetuksen osalta olen pohtinut sitä, mikä oikeastaan on yliopiston rooli, niin fyysisenä paikkana kuin lopulta instituutionakin, jos lähiopetus voidaan helposti korvata luentojen katsomisella kotisohvalta. Etäluennoista on lyhyehkö loikka luentotallenteisiin. Niistä ainakin joillain aloilla on vain vähän matkaa tenttien suorittamiseen amerikkalaisten yliopistojen MOOC-kurssien pohjalta, toisilla aloilla perinteisiin kirjatentteihin. Pitäisikö suomalaisten yliopistojen ehkä keskittyä juuri sellaiseen osaan opetuksesta, joka oikeasti hyötyy läsnäolosta? Eräs ikävä tulkinta lähiopetuksen alhaisesta suosiosta nimittäin on minusta se, että monet opiskelijat eivät tosiasiallisesti kamalan paljon hyödy opiskelusta.
Vähän samaan tapaan voitaneen miettiä yliopiston roolia, fyysisenä paikkana ja lopulta myös instituutiona, tutkimuksen tekemisessä. Mikäli tutkimustyötä voi tehdä melkein yhtä hyvin kotisohvalta, onko yliopisto – ainakin kaltaisilleni yhteiskuntatieteilijöille – kenties ensisijaisesti byrokratian hoitaja? Ennen kaikkea: hukkaako tiede tämän vuoksi jatkuvasti osasen potentiaalistaan? Tukisivatko jotkin muut tavat sijoittaa tutkijat omiin fyysisiin laatikoihinsa sekä sosiaalisiin työyhteisöihinsä paremmin uusien ideoiden syntymistä, jaettua tavoitteellista toimintaa, tunnetta yhteenkuuluvuudesta, sekä henkistä jaksamista? En tiedä, olenko havaintojeni ja tuntemusteni kanssa yksin, vai jakavatko muutkin yliopistolaiset ne. Ajattelen joka tapauksessa, että pandemian jälkeinen paluu kampuksille olisi hyvä hetki pohtia yliopiston merkitystä laajemminkin.
Platonin Akatemiassa vilskettä ja ihmiskohtaamisia näyttää ainakin Rafaelin käsityksen mukaan piisanneen.
Arkistossa istuminen on napannut suuren osan musiikin historian tutkijan arjestani viimeisten parin kuukauden aikana. Mutta mitä tutkijan arkistoarki on?
Alkuun täytyy tuottaa lukijalle pettymys: Arkistoarki on suurimmaksi osaksi puuduttavaa puurtamista. Toisaalta se on kuitenkin myös kiehtovaa ja tarjoaa luonnollisesti etsimisintoiselle tutkijalle hykerryttävän tilaisuuden mahdollisiin kiinnostaviin löytöihin. Mutta löytyykö arkistosta salaisuuksia?
Mielikuvat arkistoja kaivelevasta tutkijasta ja salaisuuksien löytämisestä mietityttivät minua, kun katselin viikonloppuna Sukuni salat -ohjelmaa. Tunnetut suomalaiset henkilöt lähtevät ohjelmassa selvittämään omia sukujuuriaan, ja julkkikset kuljetetaan usein melko kauaskin historiaan ns. esi-isien ja -äitien aikaan.
Mieleeni jäi Michael Monroen liikutus, kun hän sai nähdäkseen sukulinjaansa isänäidin kautta kuuluneen 1700-luvulla eläneen turkulaisvaikuttaja Jakob Gadolinin alkuperäisenä säilyneen väitöskirjan. Esi-isän kirja esitettiin viihdeformaatin tyyliin mukaisesti ”salaisuutena”. Sinänsä kyseessä ei ollut salaisuus, sillä Gadolinin opinnäyte on luetteloitu Finna-tietokantaan, ja sitä pääsee tutkimaan myös digitoituna. Kyseessä ei myöskään ole edes suljetussa arkistossa sijaitseva materiaali. Monroelle kirja oli toki aiemmin tuntematon, salaisuus.
Oli miten oli, jaan vahvasti viihdesarjassa ylikorostetun tunteen vanhojen kirjojen kiehtovuudesta. Tässä kohdassa täytyy myös tunnustaa, että eräs sinänsä irrelevantti seikka, nimittäin vanhojen kirjojen tuoksu, on historian tutkimisessa mielestäni yksi parhaista asioista.
Omasta väitöskirjasta tulee aikanaan lähinnä sähköinen tiedosto, joten jälkeläiseni eivät tule kokemaan samanlaista vanhojen kirjojen lumoa, kuin Monroe esi-isänsä kirjaa selatessaan. Olisin mielelläni Sukuni salat -ohjelmassa se tutkija, joka pääse kaivelemaan arkistoja ja etsimään tietoja historiallisista henkilöistä. Arkistoarkea kokeneena tiedän kuitenkin, että nopeiden tulosten ja salaisuuksien etsimisellä ei arkistossa pitkälle pötkitä.
Omalle tutkimukselle keskeisien arkistomateriaalien äärelle pääseminen vaatii usein paljon istumalihaksia ja kärsivällisyyttä. Digitaalisuus on kuitenkin auttanut arkistotutkijaa paljon. Nykyään pääsen esimerkiksi lehdistömateriaaleihin käsiksi melko hyvin myös kotisohvalta, ja materiaalista voi myös tehdä hakuja, mikä on huikea parannus. Graduajan lehtien mikrofilmiselailua en jää todellakaan kaipaamaan.
Iso osa tutkimukseni arkistomateriaalista on kuitenkin henkilökohtaisiin arkistokokoelmiin sijoitettua, esimerkiksi kirjeenvaihtoa, jota ei ole digitoitu. Minulla on ollut arkistotyössä muutaman vuoden tauko, jonka aikana olin autuaasti unohtanut, miten kauan vanhojen käsialojen tulkitseminen ja lukeminen vie aikaa. Ja miten monesta eri kokoelmasta joudunkaan kaivamaan kirjeenvaihtoa ja vastakirjeitä (henkilökohtaisissa arkistoissa on siis arkistoitu aina henkilön saamat kirjeet). Sekä kokemaan vesiperän, kun etsimiäni kirjeitä ei olekaan.
Kokemus eräältä arkistopäivältä: Jotakin kymmenettä kiemuraisella 1920-luvun kaunokirjoituksella kirjoitettua tutkimuskohteeni ja hänen puolisonsa välistä kuulumiskirjettä lukiessani hiipii arkistoepätoivo hiljaa mieleen.
Eihän tässä ole mitään järkeä. Jumitan yhden lauseen kanssa pahimmillaan useamman tunnin ja artikkelinkin pitäisi pian valmistua. Löydänkö täältä ikinä mitään tärkeää?
Syvä huokaus. Muistutan mieleeni kiitollisuuden siitä, että minulle on sentään opetettu kaunokirjoitusta koulussa. Omat lapseni eivät sitä tule oppimaan. Googlaan vanhojen käsialojen tulkinnan kursseja. Ensi viikolla laitan testiin verkosta löytyvän Transkribus-sovelluksen. Kyllä tämä tästä.
Tulevien arkistoepätoivohetkien varalle talletan myös mielikuvan Michael Monroen innostuksesta esi-isänsä väitöskirjalöydöksen äärellä. Arkistojen kaivelulla on merkitystä, ja joillekin sieltä saattaa paljastua myös niitä salaisuuksia ja aiemmin tuntemattomien sukulaisten merkkiteoksia.
Tutkijana jätän kuitenkin salaisuudet ja paljastukset mieluummin viihdeohjelmien käsikirjoitusmateriaaliksi. Ilo ja mielekkyys omaan arkistoarkeeni löytyy pienistä asioista; omaan tutkimukseen juuri nappiin istuvista kommenteista kirjeissä tai johtolangoista, jotka johtavat eteenpäin (mahdollisesti uusien arkistojen luo). Ja saan toki nauttia vanhojen kirjojen ja papereiden tuoksusta, siihen en kyllästy koskaan.
Akateemisen tutkimuksen tekeminen on monella tapaa kuin akryyliväreillä maalaaminen. Heti alkuun on kuitenkin todettava, ettei minulla ole kokemusta taiteilijan arjesta, sillä olen perehtynyt maalaamiseen ainoastaan harrastusmielessä vapaa-ajalla. Näin ollen kuvaukseni maalaamisesta ei perustu faktatietoon taiteilijan arjesta, vaan pikemminkin omiin kokemuksiini maalaamisen parissa. Tässä kirjoituksessa kutsun väitöskirjaa ja maalausta kollektiivisesti teokseksi.
Teos, oli se sitten väitöskirja tai maalaus, saa alkunsa ideasta. Seuraavaksi teoksen tekijä suunnittelee, miten ja milloin aikoo ideansa toteuttaa. Hän valitsee tarkoituksenmukaisen metodin ja työkalut. Hän perehtyy aiheeseen perusteellisesti ja aloittaa itse teoksen työstämisen pala palalta. Matkan varrella saattaa tulla muutoksia alkuperäiseen suunnitelmaan, sillä ajatusten virta on saattanut synnyttää vielä kiinnostavampia tutkimuskysymyksiä ja vivahteikkaampia akryylivärien sekoituksia. Tällöin tutkija saattaa muokata tutkimussuunnitelmaansa ja väitöskirjansa tekstiä. Taiteilija saattaa puolestaan maalata uuden kerroksen vanhan maalin päälle.
Teoksen työstäminen on monivaiheinen prosessi, joka edellyttää oma-aloitteisuutta, kärsivällisyyttä ja päämäärätietoisuutta. Tutkimuksen ja taiteen tekemisessä on toisinaan myötätuulta ja toisinaan vastatuulta, mikä on täysin luonnollista. Joinakin päivinä kirjoittaminen sujuu vauhdikkaasti. On myös päiviä, jolloin ei meinaa saada tekstiä paperille. Tällöin saattaa olla hedelmällisempää tehdä jotain muuta, esimerkiksi syventyä tutkimuksen kannalta relevanttiin kirjallisuuteen tai edistää tohtoriopintoja. On hyvä asettaa välitavoitteita, jotta työskentely etenee suunnitellussa aikataulussa. Tällöin työskentelyn eteminen kohti valmista lopputulosta on myös konkreettisempaa.
Koska niin tutkijan kuin taiteilijankin työ on etupäässä itsenäistä työskentelyä, se saattaa välillä olla jokseenkin yksinäistä. On kuitenkin tärkeää, että kokee olevansa osa yhteisöä, johon kuuluu muita samassa tilanteessa olevia tutkijoita tai taiteilijoita. Onneksi tähän pystyy myös itse vaikuttamaan olemalla aktiivisesti yhteydessä yliopiston toisiin väitöskirjatutkijoihin sekä osallistumalla seminaareihin ja muihin tilaisuuksiin. Väitöskirjatutkijan arjen kohokohtia ovat mielestäni kansainväliset konferenssit, joissa tapaa samalla alalla työskenteleviä tutkijoita – olin tällaisessa konferenssissa viimeksi viime viikolla. Parhaimmillaan mielenkiintoiset esitykset ja keskustelut tuovat lisää inspiraatiota ja motivaatiota tutkijan arkeen.
Palkitsevinta maalaamisessa ja tutkimuksen tekemisessä on varmasti se hetki, kun teos on lopulta valmis. Tästä huolimatta on myös tärkeää iloita pienemmistä onnistumisista ja arjen kohokohdista matkan varrella.
Kun aloittelin väitöskirjaprojektiani, pohdin pitkään kannattaisiko minun hakea rahoitusta ja ryhtyä täyspäiväiseksi väitöskirjatutkijaksi, vai tekisinkö sen oman työn ohessa. Tarjolla olevan rahoituksen vaatimattomuudesta ja epävarmuudesta johtuen päätin valita palkkatöiden ja väitöskirjaprojektin yhdistämisen. Tämän seurauksen väitöskirjan kirjoittaminen on aikamoista palapelin kokoamista. Varsinkin kun on myös pieniä lapsia. Palkkatyöt, perhe ja väitöskirja kuulostaa varmasti sellaiselta yhdistelmältä, josta riittäisi puhuttavaa ja kirjoitettavaa. Käyn tässä seuraavaksi läpi joitain omia huomioitani.
Tuntuu siltä, että monet Yliopiston palkkalistoilla olevat väitöskirjatutkijat ovat jatkuvasti kirjoittamassa uusia rahoitushakemuksia ja miettimässä mistä tuleva rahoitus saadaan. Palkkatyön ohessa tehtävän väitöskirjan tapauksessa projektin rahoituskysymykset ovat selkeitä. Palkka tulee tilille joka kuukausi. Toki tällaisessa tapauksessa aikaa väitöskirjaprojektiin on vähemmän. Jos suurin osa päivästä menee palkkatöissä ja perheen parissa, ei väitöskirjan edistämiseen jää montaa tuntia päivässä. Iltatyöt ja viikonlopputyöt tulevat tässä tavassa tutuksi ja kokemuksesta tiedän, että yöunista ei voi kauheasti nipistää. Kalenteriaikaa väitöskirjan loppuunsaattamisessa menee varmasti enemmän verrattuna täyspäiväiseen väitöskirjatutkijan asemaan.
Ajankäytön kannalta, ajattelen että kun on vain muutamia tunteja päivässä aikaa käyttää väitöskirjaan, se ikään kuin tiivistää sen ajan tehokkaaksi. Jos et kirjoita nyt, niin sitten siihen ei ole aikaa tänään ollenkaan. Ei voi lykätä tehtäviä myöhemmäksi sillä verukkeella että ”teen sitten myöhemmin tänään”. Väitöskirjan aiheen valinta myös vaikuttaa. Voi olla, että esimerkiksi haastatteluihin tai kenttätutkimukseen perustuvaa tutkimusta ei niin vain edistetäkään illalla oman koneen ääressä. Toisaalta esimerkiksi tekstianalyysi voi olla sellainen lähestymistapa, jota voi helposti tehdä ajasta ja paikasta riippumatta.
Suhteellisesta ajanpuutteesta seuraa, että projektissa on keskityttävä olennaiseen. Pitää miettiä, että mitkä ovat oikeasti niitä tehtäviä, jotka vievät väitöskirjaprojektia eteenpäin. Tämä karsii valitettavasti myös paljon hyödyllistä pois palkkatyön ohella tehtävän väitöskirjan tekijältä. Varsinkin etätyöaikana koko väitöskirjaprojekti voi typistyä oman koneen ääressä istumiseksi, jossa ei synny yhteyttä erityisemmin muihin paikallisiin alan tutkijoihin ja tiedeyhteisöön.
Olen itse jo väitöskirjaprojektin loppusuoralla. Sekä palkkatöiden ohella tapahtuvassa väitöskirjan laatimisessa että täysipäiväisessä väitöskirjatutkijan roolissa on molemmissa sekä hyviä että huonoja puolia. Jos nyt pitäisi valita uudestaan, niin ehkä valitsisin rahoituksen hakemisen ja täyspäiväisen väitöskirjatutkijan aseman.
Paras puoli yliopiston palkkalistoilla olevan väitöskirjatutkijan arjessa on ehdottomasti kirjoitusviikko. Siis sellainen viikko, jonka jokaisen päivän kalenterimerkinnässä lukee “kirjoitusviikko”. Ja joka blokkaa koko päivän, jolloin kokouksille tai muille sitä-mielenkiintoisinta-työtä häiritseville asioille ei oikeasti jää aikaa.
Joskus kalenterissani voi toki lukea myös “analyysiviikko”, jos työ artikkelin parissa on siinä vaiheessa ja haluan täsmentää, mihin kirjoitusviikko oikeasti kuluu. Mutta yleensä tuo yläkäsite riittää kertomaan minulle itselleni, mihin aion sen viikon työajan käyttää.
Vaikka olen jo kolmatta vuotta väitöskirjatutkijana, niin voin ihan rehellisesti myöntää, että ensimmäiset puolitoista vuotta en ymmärtänyt omaa valtaani kalenterini suhteen samalla tavalla kuin nyt näen tilanteen. Pitkä työtaustani yksityissektorilta lienee vaikuttanut asiaan. Aluksi varasinkin kirjoittamiselle lähinnä loppuviikot, yleensä perjantait ja joskus hyvässä tapauksessa myös torstait. Ja joista oli sitten helppo luistaa, jos tuli vaikkapa jotain kiireellistä asiaa tutkimushankkeeseen liittyen.
Yksi ohjaajistani sitten jossain vaiheessa totesi, että “varaa kirjoittamiselle vähintään viikko tai kaksi kerrallaan, niin pystyt kunnolla keskittymään artikkelin edistämiseen”. Mikä paras neuvo ikinä! Ja miten ihanan vapauttavalta tuntuu, kun voi todeta, että “ei, en pysty osallistumaan tuohon tai tähän palaveriin, koska kirjoitusviikko” ja se hyväksytään syyksi ilman mitään ihmettelyjä.
Tosin olen huomannut, että todellisuudessa se pahin ja katalin rosvo kalenterini suhteen olen minä itse. Teen myönnytyksiä sinne ja tänne ja yritän uskotella itselleni, että olen niin tehokas, että kyllä saan tämän ja tuon tehtyä vähemmässäkin ajassa. En saa. Turha edes kuvitella. Ei siis pitäisi sortua tällaisiin myönnytyksiin. Ehkä parantamisen paikka ensi vuodelle: kirjoitusviikoista on pidettävä kiinni.
Tervetuloa lukemaan Tutkijapäiväkirjoja. Blogissa joukko Helsingin yliopiston tutkijoita pohtii väitöskirjatutkimusta ja väitöskirjatutkijan arkea. Näkökulmat ovat erilaisia, kuten suhteemme arkeenkin ovat. Mitä arki ylipäätään on?
Mikä täyttää väitöskirjatutkijan kalenterin? Miten tutkijan arki ja vapaa-aika eroavat toisistaan? Entä mitä löytyy tutkijan pöytälaatikosta tai ovatko kenttätyösaappaat aina hukassa? Miten väitöskirjatutkijat ovat selvinneet etätyöarjesta?
Blogimme kirjoittajat tulevat monilta eri oppialoilta, joten arkemme on jo siksikin erilaista. Kun tähän lisää sen, mitä elämä arkemme joukkoon heittää, syntyy värikkäitä kirjoituksia tutkijuudesta, välillä höystettynä myös ripauksella arkista tuskaa.
Keskustelu blogissa on paitsi sallittua myös erittäin toivottavaa. Kerro siis, mitä ajatuksia kirjoitukset herättävät ja miten ne koskettavat sinun arkeasi.
Blogi on Helsingin yliopiston Tutkijan verkkokirjoittaminen -kurssin (kevät 2022) kurssiblogi. Kurssin opettajana toimii Kimmo Svinhufvud.
Tutkijapäiväkirjat 